Tahdon

Mä tahdon vaaleanpunaista kynsilakkaa ja vaahtokarkkeja. Tahdon haleja sumuisena aamuna ja vauvan tuoksua. Tahdon juosta, ihan mihin vain. Tahdon istua junassa ja katsoa ohi vilisevää maisemaa. Juoda kuumaa kaakaota kynttilän valossa, käpertyä kainaloon ja tuntea olevani turvassa. Tahdon, että joku silittää hiuksiani ja tahdon olla lähellä.

Aika käy vähiin, rakas. Kohta sun on valittava, joko me molemmat, tai ei kumpikaan. Hah, mua itkettää nyt jo. Kai mä sisimmässäni tiedän, että susta ei ole siihen. Mutta sitten mä muistutan itselleni, kuinka monet mun ennakkoluulot sä olet viimeaikoina todistanut vääriksi. Ehkä sussa sittenkin on jokin uusi puoli, johon mä en ole vielä ehtinyt tutustua.

Mun tekee mieli olutta. Kylmää Koffia, kaunistelemattomana, suoraan tölkistä. Alle euron lähikaupassa. Mä kuitenkin lupasin itselleni, että ensimmäisen korkaan vasta omilla syntymäpäivilläni. Mä täytän kaksikymmentä seuraavaksi. Mihin tää aika menee? Enks mä ollut vielä eilen kuusitoista?

Mä oon asunut yli kolme vuotta omillani. Vasta eilenhän mä pakkasin vaatteitani jätesäkkeihin lapsuudenkodissani. Vastahan mä olin lapsi. Kohta mulla on lapsi. Kohta. Ei enää välttämättä edes viikkoja. Ei ehkä edes päiviä, ken tietää.

Mun tekee mieli olla sekaisin ja se ei kuulemma ole hyvä asia.

20.10

Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Olen pakottanut itseni siihen ja silti saanut ulos suustani vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät selitä yhtään mitään. Osittain siitä syystä blogissakin on ollut niin hiljaista. En mä itsekään oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Hyvältä. Pahalta. Kaikelta siinä välissä. 

Olen katsellut kun lehdet puissa kellastuvat, putoavat hiljalleen maahan. Missä mä olen silloin, kun ne kasvavat takaisin paikoilleen? Tai missä olet sinä? Olenko minäkin siellä? Toivon niin.

Olen seurannut sivusta kuinka voit päivä päivältä huonommin. Yrittänyt ymmärtää ja auttaa ja tajunnut, että olet itse syypää sen kaiken takana. Ymmärtänyt ja auttanut kaikesta huolimatta, koska niin sinäkin olet tehnyt minulle, ainakin toisinaan.

Olen itkenyt perääsi, vaikka olet taas siinä. Olen käskenyt mennä pois ja huutanut kaipuuta heti sinun lähdettyä. Olen ollut ylpeä sinusta ja silti yhä niin katkera menneisyyden tapahtumista. Olen katsonut, kuinka laitat elämäsi ykkösasian edes hetkeksi taka-alalle vuokseni. Olen epäillyt, vakoillut, salakuunnellut. En osaa vieläkään luottaa. Tuskin koskaan täysin.

Olen pakahtunut onnesta ja hakannut päätä seinään. Sä et ole koskaan osannut puhua, et vieläkään osaa. Mä yritän, mutta alan menettää sen taidon seurassasi. Ei sitten puhuta.

Olen kuvitellut mielessäni, mitä kaikki tulee olemaan pian. Olen suunnitellut kastetilaisuutta, joulua, vuoden vaihtumista. Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, etten voi suunnitella mitään etukäteen. En tiedä oletko sä meidän kanssa enää. Mun on vain pakko elää hetkessä ja luottaa asioiden menevän, kuten on tarkoitettu.

11.10

Elämä on sekavaa. Voi jos mä vain voisin nähdä tulevaisuuteen, niin mun ei tarvitsisi stressata niin paljon. Loppu viikosta joku sosiaalihemmo tulee kartoittamaan mun tilannettani ja mä en ole aivan varma, pystynkö mä siihen. Mä yritän toistella itselleni, että mulla on tukijoukkoja ja voimavaroja ja kaikkea, mutten ole yhtään varma, kuinka vakuuttavasti mä osaan sen hänelle kertoa. Sillä enhän mä nyt helvetti ole varma, onko mulla yhtään mitään. Siis on nyt, mutta onko kuukauden päästä. En mä voi tietää. Mä en osaa luottaa kehenkään, eikä mun kannatakaan. Mä tahdon kuitenkin pysyä mahdollisimman kaukana kaikista sosiaalityöntekijöistä ja muista, jotka voivat sen suunnattoman avun lisäksi myös viedä multa aivan kaiken niin halutessaan.

Tommi pelaa taas korttinsa väärin ja sekoittaa pakkaa, mikä lisää osaltaan myös mun ahdistustani. Hän on loistava esimerkki siitä, kuinka mä en tahdo toimia koskaan. En lapseni, enkä muidenkaan asioiden kanssa. Mä yritän olla ottamatta stressiä hänen asioistaan, mutta toisinaan se vain on niin vaikeaa, kun hän tuntuu tahallaan tahtovan sekoittaa minut mukaan kaikkeen.

Raskaudesta

Raskaus sopii minulle. Kaikesta huolimatta, lääkäreiden epäilyistä huolimatta. Nyt noin kahdeksan kuukautta raskaana olleena voin sanoa, että miltei mikään pelko, omani tai muiden, ei käynyt toteen. Olen fyysisesti kohtalaisessa kunnossa, enkä vuoteen omana, kuten pelättiin. Olen rauhallisempi, paremmalla tuulella ja mielialani on tasaantunut, toisin kuin joillakin raskaana olevilla. Mä jaksan paremmin ja mulla on jotain, minkä takia nousta aamuisin.

Myös mun ja Laurin tilanne on monelta kannalta ainakin toistaiseksi parempi, kuin aiemmin. Mä olen itsevarmempi ja myös tietoinen siitä, miltä näytän ja haluan näyttää. Mä kannan itseäni ylpeänä ja olen iloinen olevani juuri tällainen.

Toisaalta mä myös pelkään aikaa raskauden jälkeen. Säilyykö kaikki tämä, vai murskaavatko muutokset mut alleen? En usko. Eiköhän mulla ole samanlaiset tunteet myös äitiyden kanssa. Ainakin toivon niin.