20.10

Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Olen pakottanut itseni siihen ja silti saanut ulos suustani vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät selitä yhtään mitään. Osittain siitä syystä blogissakin on ollut niin hiljaista. En mä itsekään oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Hyvältä. Pahalta. Kaikelta siinä välissä. 

Olen katsellut kun lehdet puissa kellastuvat, putoavat hiljalleen maahan. Missä mä olen silloin, kun ne kasvavat takaisin paikoilleen? Tai missä olet sinä? Olenko minäkin siellä? Toivon niin.

Olen seurannut sivusta kuinka voit päivä päivältä huonommin. Yrittänyt ymmärtää ja auttaa ja tajunnut, että olet itse syypää sen kaiken takana. Ymmärtänyt ja auttanut kaikesta huolimatta, koska niin sinäkin olet tehnyt minulle, ainakin toisinaan.

Olen itkenyt perääsi, vaikka olet taas siinä. Olen käskenyt mennä pois ja huutanut kaipuuta heti sinun lähdettyä. Olen ollut ylpeä sinusta ja silti yhä niin katkera menneisyyden tapahtumista. Olen katsonut, kuinka laitat elämäsi ykkösasian edes hetkeksi taka-alalle vuokseni. Olen epäillyt, vakoillut, salakuunnellut. En osaa vieläkään luottaa. Tuskin koskaan täysin.

Olen pakahtunut onnesta ja hakannut päätä seinään. Sä et ole koskaan osannut puhua, et vieläkään osaa. Mä yritän, mutta alan menettää sen taidon seurassasi. Ei sitten puhuta.

Olen kuvitellut mielessäni, mitä kaikki tulee olemaan pian. Olen suunnitellut kastetilaisuutta, joulua, vuoden vaihtumista. Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, etten voi suunnitella mitään etukäteen. En tiedä oletko sä meidän kanssa enää. Mun on vain pakko elää hetkessä ja luottaa asioiden menevän, kuten on tarkoitettu.