Mä tahdon vaaleanpunaista kynsilakkaa ja vaahtokarkkeja. Tahdon haleja sumuisena aamuna ja vauvan tuoksua. Tahdon juosta, ihan mihin vain. Tahdon istua junassa ja katsoa ohi vilisevää maisemaa. Juoda kuumaa kaakaota kynttilän valossa, käpertyä kainaloon ja tuntea olevani turvassa. Tahdon, että joku silittää hiuksiani ja tahdon olla lähellä.
Aika käy vähiin, rakas. Kohta sun on valittava, joko me molemmat, tai ei kumpikaan. Hah, mua itkettää nyt jo. Kai mä sisimmässäni tiedän, että susta ei ole siihen. Mutta sitten mä muistutan itselleni, kuinka monet mun ennakkoluulot sä olet viimeaikoina todistanut vääriksi. Ehkä sussa sittenkin on jokin uusi puoli, johon mä en ole vielä ehtinyt tutustua.
Mun tekee mieli olutta. Kylmää Koffia, kaunistelemattomana, suoraan tölkistä. Alle euron lähikaupassa. Mä kuitenkin lupasin itselleni, että ensimmäisen korkaan vasta omilla syntymäpäivilläni. Mä täytän kaksikymmentä seuraavaksi. Mihin tää aika menee? Enks mä ollut vielä eilen kuusitoista?
Mä oon asunut yli kolme vuotta omillani. Vasta eilenhän mä pakkasin vaatteitani jätesäkkeihin lapsuudenkodissani. Vastahan mä olin lapsi. Kohta mulla on lapsi. Kohta. Ei enää välttämättä edes viikkoja. Ei ehkä edes päiviä, ken tietää.
Mun tekee mieli olla sekaisin ja se ei kuulemma ole hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti