En mä osaa elämää ilman sua

"Hyvä että teillä menee hyvin."

No mutta kun ei mene. Se kaikki on vaan kulissia, yks iso valhe. Käydään kerran viikossa yhdessä kaupassa ja hymyillään nätisti tutuille. Kello lyö neljä iltapäivällä ja sanaakaan ei oo sanottu. Katseet ei oo kohdanneet kertaakaan. Mennään ja toimitaan, muttei tunneta mitään. Pidetään vaan pakka kasassa.

Vauvavuonna ei erota, me sovittiin. Ei edes kolmea kuukautta ja tässä sitä ollaan. Tuleekohan tästä hyvä enää koskaan?

vieläkin toisinaan tiistai-iltaisin mä mietin sua. mietin, mitä jos ja mitä jos ei. kuinka ja miten, miksi juuri niin. miksi se kaikki sattui niin syvälle, katkoi miltei luita, ainakin rikkoi sielun sirpaleiksi jos ei muuta. milloin lakkasin tietämästä kuka olet? milloin sinä lakkasit olemasta? sinä. kuka olit aluinperinkään? milloin lähdit? mihin?

jälkikäteen olen ajatellut, että olit kai mennyt jo kauan ennen minua. vain paloja sinusta oli jäljellä. olit lähtenyt jonkun matkaan jo ennen kuin edes saavuin. olit niin rikki jo valmiiksi. en syytä sua siitä.

jos olisi avannut silmät, olisi saattanut nähdä kaikki ne sirpaleet suljettujen ovien takana. olisi saattanut ymmärtää, ettei tästä koskaan tule mitään. et ollut korjattavissa, et edes vahvimmilla kosketuksilla. en silti koskaan osannut aavistaa, kuinka haavoittaviksi ne sirpaleet voivatkaan vielä hajota.

en edes ikävöi. en hetkeäkään ole ikävöinyt sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei sua korjata enää millään. siinä hetkessä päästin irti. siinä hetkessä, kun mä jouduin pelkäämään sua henkeni edestä, mä päästin irti. 

helvetin katkera mä olen silti edelleen.

Mä sidon itteni suhun ku pommin

Mä oon kuollut tai jotain. Tunteet ainakin, jos ei muu. Oon kuin kone, toimin automaatilla. Kylvetän, silitän, ruokin. Ulkoilutan, puhallan haavaan, laitan laastarin. Heilutan ja heijaan, suuntaan ja toiseen. Oon kuin irti mun kehosta.

Vastuu alkaa aamulla, kun lapset herää. Illalla kun vanhempikin lapsi sulkee silmänsä, putoan sänkyyn pää tyhjänä ja nukun, vain kohdatakseni saman seuraavana aamuna uudelleen.

Me ollaan vanhempia, ei muuta. Ei mitään kontaktia, ei yhtään mitään. Ei kosketuksia, ei mitään järkevää keskustelua.
"Milloin se seuraava neuvola olikaan, ootko sä muistanut ostaa vaippoja?" Ja siinä se. Silti roikun hänessä ja hän minussa, koska kai molemmat meistä tahtoo uskoa, että kyllä tää vielä joskus tästä.

Väsyttää.

Vastuu

Vastuu on paskaa. Vastuu uuvuttaa. Vastuu on taakka mun niskassa. Mun, ei kenenkään muun. Aina, ihan aina, jokaisessa parisuhteessa kaikki vastuu kaikista asioista on mulla. Niin myös tässä suhteessa. Mä oon äiti, vaimo, laskujen maksaja, muistuttaja. Silti mä en kuulemma koskaan tee mitään.

Illalla nukkumaan mennessä viimeiseksi ja aamulla heti ensimmäiseksi mä käyn päässäni läpi kaiken. Onko kaikille puhtaat vaatteet, mitä tänään syödään, tarvitseeko käydä kaupassa, onko kauppalista kirjoitettu? Onko laskut maksettu, milloin sen laskun eräpäivä olikaan, onko säästötilillä rahaa, jäikö mulle taaskaan yhtään omaa rahaa? Pesinkö lapselta hampaat, lähetinkö ne kutsut? Ainiin se astianpesukone piti täyttää. Joku on jättänyt ruuat pöydälle lämpimään. Muistitko hakea opiskelupaikkaa, laitoithan sen sähköpostin?

"Miks sä sit huolehdit niistä? Antaisit olla."
No koska kukaan muu ei huolehdi.

Mä en voi koskaan olla se, joka ei tiedä tilin saldoa. En se, joka lähtee ovet paukkuen ja palaa kahden päivän päästä humalassa. En voi olla se, joka lähtee extempore-reissulle ilmoittamatta mitään tai jättää tulematta kun on sovittu. Mä en voi jättää laskuja maksamatta, enkä ruokaa tekemättä. En voi, koska tiedän, ettei kukaan niitä mun puolesta tee.

Jos tässä olisi vain me kaksi, mä voisin vielä huolehtia vähän vähemmän. Mut en nyt. En lasten kanssa. Kaikki, aivan kaikki on mun vastuulla. Ja mä oon väsynyt siihen.

---

Istun yksin olohuoneessa ja tuijotan seinää. Kello tikittää samaa tahtia, kuin neljä vuotta sitten siinä pienessä yksiössä. Yhtä painostavasti, kuin odottaen mun romahtavan tähän, aivan kuten silloin. Mutta mä en voi. Silloin mulla ei ollut ketään, joka mua näin paljon tarvitsee. Saatoin korkata pullon milloin tahansa, saatoin mennä mihin vain, tehdä mitä vain. Ja siinä mä istuin. Tuijotin seinää ja itkin. Odotin tätä kaikkea, mitä mulla nyt on. Hieno koti, perhe, lapsia. Onnea mulla ei silti koskaan ole. Odotan aina vain jotain. Mitä, sitä ei tiedä kukaan.
(Sit kun mulla on ___ mä olen onnellinen.)
Vaadinko mä liikaa?

Mun pää on liian sekaisin.