Adan Salainen Rakkaus

vieläkin toisinaan tiistai-iltaisin mä mietin sua. mietin, mitä jos ja mitä jos ei. kuinka ja miten, miksi juuri niin. miksi se kaikki sattui niin syvälle, katkoi miltei luita, ainakin rikkoi sielun sirpaleiksi jos ei muuta. milloin lakkasin tietämästä kuka olet? milloin sinä lakkasit olemasta? sinä. kuka olit aluinperinkään? milloin lähdit? mihin?

jälkikäteen olen ajatellut, että olit kai mennyt jo kauan ennen minua. vain paloja sinusta oli jäljellä. olit lähtenyt jonkun matkaan jo ennen kuin edes saavuin. olit niin rikki jo valmiiksi. en syytä sua siitä.

jos olisi avannut silmät, olisi saattanut nähdä kaikki ne sirpaleet suljettujen ovien takana. olisi saattanut ymmärtää, ettei tästä koskaan tule mitään. et ollut korjattavissa, et edes vahvimmilla kosketuksilla. en silti koskaan osannut aavistaa, kuinka haavoittaviksi ne sirpaleet voivatkaan vielä hajota.

en edes ikävöi. en hetkeäkään ole ikävöinyt sen jälkeen, kun ymmärsin, ettei sua korjata enää millään. siinä hetkessä päästin irti. siinä hetkessä, kun mä jouduin pelkäämään sua henkeni edestä, mä päästin irti. 

helvetin katkera mä olen silti edelleen.