Mä oon kuollut tai jotain. Tunteet ainakin, jos ei muu. Oon kuin kone, toimin automaatilla. Kylvetän, silitän, ruokin. Ulkoilutan, puhallan haavaan, laitan laastarin. Heilutan ja heijaan, suuntaan ja toiseen. Oon kuin irti mun kehosta.
Vastuu alkaa aamulla, kun lapset herää. Illalla kun vanhempikin lapsi sulkee silmänsä, putoan sänkyyn pää tyhjänä ja nukun, vain kohdatakseni saman seuraavana aamuna uudelleen.
Me ollaan vanhempia, ei muuta. Ei mitään kontaktia, ei yhtään mitään. Ei kosketuksia, ei mitään järkevää keskustelua.
"Milloin se seuraava neuvola olikaan, ootko sä muistanut ostaa vaippoja?" Ja siinä se. Silti roikun hänessä ja hän minussa, koska kai molemmat meistä tahtoo uskoa, että kyllä tää vielä joskus tästä.
Väsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti