Musta tuntuu kuin mä olisin jalkapallo. Mua potkitaan sinne tänne ja joka kerta sattuu ihan yhtä paljon. Edes joskus elämä voisi olla tasaista ja mukavaa, kuten muilla ihmisillä. Hormonit heittelee ja mä sekoan uuden vartaloni kanssa. Viikkoja on kasassa kokoajan vain enemmän ja enemmän ja mua pelottaa.
Mä olen ilmeisesti vihdoin saamassa jonkinlaisen diagnoosin ja syyn kaikille ongelmilleni. Helpottaisi edes vähän tietää, että jotain on oikeasti vialla, enkä mä ole vain hullu. Tällä hetkellä mun viikkoni koostuvat psykologikäynneistä, nuorisotyöntekijän tapaamisista, neuvolavierailuista, lääkäreistä, fysioterapioista, kuntoutuksista ja ties mistä. Olisi ihan mukavaa joskus elää tavallistakin arkea, eikä aina olla miettimässä, että minkä alan ammattilasta mun täytyy tänään tavata.
Tommistakin on vihdoin tullut isä. En malta odottaa pääseväni tapaamaan lasta, mutta tämän hetkinen rahatilanne ei ole kovinkaan suotuisa. Ja täytyy mun antaa heille ensin aikaa sopeutua kaikkeen uuteen, ennen kuin tungen nokkineni heidän luokseen.
Ylioppilasjuhlien järjestelyt painavat niskaan ja rahat ovat lopussa. Kutsut on lähetetty, enkä mä todellakaan tahdo nähdä kaikkia niitä ihmisiä. Mun vatsa tulee olemaan niin iso shokki kaikille, että voin vain kuvitella, kuinka suuri häly koko jutusta syntyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti