Rakas päiväkirja. Tänään mä päätin lopettaa syömisen, ihan vain protestina itselleni. Mun on niin helvetin paha olla. Vaikka mä olenkin onnellinen elämästä, olen mä silti aina taipuvainen alakuloon. Toisinaan huomaan öisin muiden nukkuessa istuvani ikkunalla, tuijottavani pimeään ja tuntevan sydämeni hakkaavan lujemmin kuin koskaan. Toisinaan mä huomaan yhä ajattelevani, että miksi helvetissä mä en silloin ajanut kallion seinään, kun mulla tosissaan vielä oli siihen tilaisuus. En mä enää voi tehdä niin. En koskaan. Ja niin mä olisin halunnut tehdä. OLISIN. Tyhmä minä, aina niin helvetin tyhmä. Ja kiltti, ihan liian kiltti.
Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä.
Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti