Games

Äh kuinka mua turhauttaakaan. Kaikki on vain pelkkää leikkiä. Sairasta peliä tunteilla, puolin ja toisin. Nyt hän on täällä, mun kanssani, konkreettisesti. Tahtoo kuulemma olla läsnä, tukena, apuna. Olla paikalla, kun synnytys käynnistyy, pitää mua kädestä. Ja mä rakastan sitä. Rakastan, enemmän kuin mitään. Mun on hyvä olla, mä tunnen olevani turvassa, rakastettu. 

Mut ei helvetti. Pudotus todellisuuteen sattuu taas kahta kauheammin, tiedän sen jo nyt. Kun meitä onkin kolme, hän pakenee. Mä tiedän. Ja silloin mä olen ehtinyt tottua tähän kaikkeen. Kuka mua sitten pitää kädestä, rakastaa, hoivaa? 

Tekisi mieli sanoa, että painu helvettiin jo nyt, äläkä tee tästä enää yhtään vaikeampaa, mutta ei. En mä tahdo. Tahdon, että hän on täällä, perheenä mun kanssani. Odottamassa, tukemassa. Koska hän on siinä parempi, kuin kukaan. Jos tahtoo olla. Ja hän tahtoo, vielä. En vain tiedä, kuinka kauan.