Päihteet on paskaa. Vaikka mä en itse tosiaankaan ole ennen raskautta ollut, enkä aio raskauden jälkeenkään olla täysin päihteetön, niin silti. Mua sattuu katsoa vierestä, kuinka ihminen toisensa jälkeen putoaa sinne pohjattomaan kuiluun, eikä osaa hahmottaa omia rajojaan. Nyt, noin seitsemän kuukauden selvinpäin olemisen jälkeen mua sattuu se vielä enemmän.
Mä muistan aina ne sanat, jotka hän mulle sanoi, kun olimme tunteneet vasta muutaman päivän.
"Mikään ei koskaan mun elämässäni mene kannabiksen edelle."
Siinä vaiheessa mun olisi pitänyt ymmärtää paeta. Unohtaa mulle silloin vielä miltei merkityksetön ihminen ja etsiä joku, jolle mä voin joskus olla numero yksi. Tässä suhteessa mä olen aina ollut ja tulen aina olemaan korkeintaan sijalla kaksi.
Aina, kun musiikki soi tavallista lujempaa, mä katson häntä silmiin vain varmistaakseni, ettei hän ole ottanut mitään. Aina, kun tiedän hänen ottaneen jotain, mun on pakko päästä pois.
Epämääräistä purkautumista. En tiedä. Ahdistaa. Hän on taas sekaisin, arvasitte varmasti jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti