Yksinäisyydestä

Ennen, kun mä olin yksinäinen, mulla oli tapana istua kolmelta yöllä olohuoneen lattialla, polttaa tupakkaa ja kuunnella surullista musiikkia. Mulla ei ollut ketään, kenelle soittaa, eikä ketään, kuka ymmärtäisi. Oli vain tupakka, minä ja musiikki, ja ulkopuolinen maailma tuntui kadonneen kokonaan. Mä saatoin istua siinä tunteja, polttaa ketjussa ja unohtaa olevani olemassa.

Nykyään mulla on ystäviä. Todellisia ystäviä, joiden käsiin mä luottaisin vaikka henkeni ja hekin luottavat muhun niin paljon. Vaikkei me olla tunnettu kauaa, he tietävät millainen mä olen ihmisenä ja he ovat samanlaisia mulle. Mua arvostetaan ja mä olen osa porukkaa. Mulle soitetaan, eikä mun aina tarvitse juosta perässä. Silti mä olen toisinaan yksinäinen. Etenkin sen jälkeen, kun todella sisäistin, millaiseksi mun elämäni tulee muuttumaan, mä olen alkanut taas erkaantua porukasta. Mä en voi olla riehakas teini umpijurrissa keskustassa. Mä en voi istua tupakan savussa kuuntelemassa musiikkia keskellä yötä, enkä tehdä mitään, mitä meillä on yhdessä ollut tapana tehdä. Toki mä olen mukana silloin, kun ollaan selvinpäin ja toki mua pyydetään mukaan muulloinkin, mutta en mä enää voi mennä ihan milloin tahansa. Ja se tekee musta yksinäisen.

Nyt, perjantain ja lauantain välisenä yönä, kello 1.54 mä istun yksin kotona, olohuoneen lattialla ja kirjoitan teille tätä tekstiä. Sen jälkeen mä ajattelin kirjoittaa päiväkirjaa, syödä jogurttia ja käydä nukkumaan. Ja mua jopa hieman pelottaa se, että tällainen yksinäisyys tuntuu hyvältä.

Mua ei enää ahdista istua yksin kotona kirjoittamassa, eikä mua ahdista se, että mä en ole mukana bileissä. Mä olen täällä, kotona, rauhassa. Kasvatan vatsassani jotain, mikä on kaiken tämän arvoista. Rakennan pala palalta elämääni uudelleen kokoon, täysin uudenlaisista palasista. Pian mä näen sen pikkuisen ruudulla ensimmäistä kertaa ja pian mä toivottavasti allekirjoitan paperit meidän uudesta kodista. Pian mä ostan kalusteita, hankin äitiystäviä ja alan elää sellaista elämää, jota mä en ole osannut hetki sitten edes kuvitella.

Mä en vielä tiedä, ketkä ihmiset tulevat olemaan osana sitä elämää. Mä en tiedä, ovatko mun vanhempani mukana siinä, enkä mä todellakaan tiedä, onko Lauri. Ja jos on, niin missä roolissa. Tommi on, sen mä tiedän. Ja hänen kihlattunsa myös. Nykyisistä ystävistä on muutama varma tapaus ja loput varustettuna suurella kysymysmerkillä. Päivä päivältä mä olen kuitenkin varmempi siitä, että aivan yksin mä en tule olemaan ja se tuntuu hyvältä.