Hiljaista pitelee. Kaikki on ollut niin aaltoilevaa, etten oikein ole tiennyt, mitä kirjoittaa. En mä teitä ole unohtanut, vaan ollut vain vähän liian mietteliäs kirjoittaakseni mitään järkevää.
Elämä alkaa ottaa jonkinlaista suuntaa ja kaikki muuttuu enemmän, kuin mä osasin koskaan olettaa. Lauri tekee hiljaista lähtöä mun elämästä. Toisena hetkenä hän on paras tuki, mitä voin kuvitella ja toisena hetkenä hän seisoo tavarat pakattuna eteisessä. Ei hän oikein itsekään tiedä, mitä on tekemässä. Vauvan ultrakuva pääsi kunniapaikalle hänen työpöydälleen, mutta silti hän aikoo kadota meidän elämästä ennemmin tai myöhemmin.
Mä järjestelen ylioppilasjuhlia, sain luultavasti uuden asunnon ja ravaan sairaalassa miltei päivittäin. Mua hoidetaan ja mä pärjään. Tällä hetkellä menossa on kaksi eri fysioterapiaa, lääkärin käyntejä, psykoterapia, psykologikäyntejä. Ultraa, verikokeita ja seurantaa. Tiivistä terveydentilan tarkkailua ja sen sellaista. Pyörätuoliin mä luultavasti tulen sen vatsani kanssa päätymään, mutta se on sen ajan murhe.
Mä tiedän, että myös mun perheeni tulee jättämään mut. Mä tiedän sen varmemmin, kuin koskaan. Mä olen kuitenkin tiukasti valinnut sen asenteen, että päivä kerrallaan mennään ja kaikki mitä tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti