Alkuvuosi 2013, hän juo päärynäsiideriä tyhjässä rappukäytävässä, hymyilee mulle, eikä sano mitään. Mä istun muutamaa porrasta alempana ja etsin huoltoyhtiön puhelinnumeroa netistä. Avaimet sisällä, taas kerran.
En mä vieläkään tiedä, miksi mä edes istuin siinä. Ei me oltu tunnettu kauaa, eikä mulla ollut mitään velvollisuutta odottaa oven avaajaa hänen kanssaan kylmässä rappukäytävässä neljältä aamuyöllä. Ja jos hänen naiseltaan olisi kysytty, mulla ei olisi edes ollut lupaa istua siinä. Mutta hänen naiseltaan ei kysytty.
Eikä mulla koskaan ollut mitään velvollisuutta istua hänen työpaikallaankaan, mutta silti mä jostakin käsittämättömästä syystä vietin siellä enemmän aikaa, kuin kotonani. Siihen aikaan me liikuttiin aina yhdessä, vaikkei se olisikaan ollut sallittua. Mun olisi pitänyt käydä koulussa ja hänen olisi pitänyt säästää aikaansa naiselleen, mun parhaalle ystävälleni. Mut jostain syystä kaikki vain meni niin ja mä olen vieläkin helvetin onnellinen, että meni.
Päivät kuluivat, kuukaudetkin. Hän oli yhä syvemmällä velkahelvetissä. Mä näin, kuinka häntä osoitetaan aseella ja lukemattomia kertoja mä olin alaovella vastassa poliiseja. Mä näin kuinka vaikeaa hänellä oli ja niin oli meilläkin. Silloin mä vielä luulin, ettei mikään mene, kuten on tarkoitettu, mutta nyt mä tiedän kaiken menneen tismalleen oikein.
Mä seurasin vierestä, kun hän erosi, löysi uuden, erosi ja löysi taas uuden. Mä näin, kuinka häntä sattui kerta toisensa jälkeen. Me riideltiin, sovittiin ja erottiin "lopullisesti". On parempi olla erossa, me luultiin. Ei se sitten kuitenkaan koskaan mennyt niin. Aika kului, ystävät vaihtuivat ja hän pysyi. Kuin sitkeä tahra vaatteessa, hän ei lähtenyt edes hankaamalla.
Ja nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, me ollaan yhä tässä. Ystävinä elämme elämiämme kumpikin omalla tahollaan. Eri puolilla Suomea ja silti läheisempinä kuin koskaan. Vaikka kaikki tuntuikin menevän kokoajan pieleen, tiedän mä nyt, että todellisuudessa kaikki meni juuri niin, kuin oli tarkoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti