"Sä olet kuulemma aloittamassa opinnot. Lähdössä kesällä pois. Muuttamassa kauas, liian kauas. Yksin. Soluasuntoon, ilman meitä. Mä voin suoraan sanoa, että me ei oltais tultu, mutta silti mua loukkaa se, ettei mulle ole kerrottu. Mua ei ole pyydetty mukaan. Edes omaa tytärtäs sä et ole ajatellut. Sä menet 'vain kolmeksi vuodeksi kouluun'. Kai sä tajuat, että ne kolme vuotta ovat kolme vuotta pois sun tyttäres ensimmäisistä vuosista. Just ne vuodet, kun sun tyttäres oppii sanomaan isä. Kun hän oppii puhumaan, konttaamaan, kävelemään. Sä jäät siitä kaikesta paitsi.
Etkä sä voi kolmen vuoden jälkeen tulla takaisin. Mä tunnen sut kolmen vuoden jälkeen, mutta hän ei. Ei hänellä enää kolmen vuoden jälkeen ole isää. On äiti, minä, ja tiedän, että se riittää. Mutta älä säkään kuvittele, että olet 'vain kolme vuotta poissa'. Ei, et ole. Sä olet hänelle lopullisesti poissa. Ja se tarkoittaa sitä, että olet mulle myös lopullisesti poissa.
En mä kiellä sua menemästä ja mä tiedän, että se on sulle hyväksi. Mä en vain käsitä, miksi sun täytyy lähteä pois. Miksei täällä? Miksi niin kauas?
Sä uhkailit yhdeksän kuukautta häipyväs samantien. Sanoit, ettet halua edes nähdä häntä. Ja kun hän vihdoin oli täällä, sä olit sulaa vahaa. Sä olit läsnä, annoit hänen tottua. Luojan kiitos hän on niin pieni, ettei huomaa sun lähtevän. Ei osaa ikävöidä, ei muista, että sä olet hänet hylännyt. Mutta mä ikävöin, mä muistan. Ja hän aistii sen ikävän.
Mä yritän kuitenkin ymmärtää. Mä en jaksa tapella vastaan, en yrittää puhua sua ympäri. Sä olet päätökses tehnyt, laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja näin sen on silloin mentävä. Ehkä mä vielä joskus ymmärrän, että näin on meillekin parempi."
Hei "Ada". Olen tässä viimeisen viikon aikana lukenut läpi kaikki sun postaukset tähän blogiin. Pakkoa sanoa että huhhuh, aikamoista jos edes puolet pitää paikkansa. Älä ymmärrä väärin, tarinat kuulostaa vaan niin uskomattomilta että välillä sitä huomasi oikeasti miettivän että onko tämä fiktioita vai ihan oikeaa tarinaa. Toisaalta samapa tuo, jos edes puolet on totta niin nostan sulle hattua että olet pysynyt edes jotenkin järjissäsi. Tsemppiä. Väkisin tulee sellainen olo että olisit paljon onnellisempi jos jatkaisit matkaa yksin tyttäresi kanssa, nämä kaksi sankaria ei aiheuta sulle kuin ongelmia. Mutta tiedän ettei se ole helppoa luopua, mutta jos olet kaiken tämän kestänyt, kestät varmasti myös haasteet mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Rohkeasti vain kohti tulevaisuutta, jätä se kaikki paska taaksesi mikä aiheuttaa sulle tuskaa :)
VastaaPoistaTerv
T
Kiitos <3 Kiva kuulla, että joku on jaksanut koluta koko blogin läpi, jatka ihmeessä mukana! Yritän aktivoitua taas uuden vuoden myötä.
PoistaOnko se opiskelupaikka niin kaukana, ettei hän pysty esim. viikonloppuisin tulemaan teidän luo? Meinaan vaan, että ei se opiskelu nyt välttämättä poista isää kokonaan lapsen elämästä kolmeksi vuodeksi! Ja voisihan se toisaalta olla sulle ja lapselle eduksikin,että Lauri hankkisi itselleen kunnon ammatin ja saisi myöhemmin töitä, jos teidän yhteiselonne vaikka jatkuisikin...;)Asioilla on puolensa ja puolensa! :)
VastaaPoista"vanhus"
Musta tuntuu, että kolmen tunnin matka on meille liian iso pala purtavaksi. Tätäkin on mietitty, mutta aikahan sen sitten näyttää...
Poista