Anonyymi

Viikon positiivisten päivä, mä tiedän. Se vaan on nyt vähän jäänyt. Kun ei oo sellainen fiilis, niin ei vaan oo, minkäs teet. Turhaa sitä on väkisin vääntää mitään yltiöpositiivista.

Mä tuossa eilen melkein vahingossa kirjoitin tällä käyttäjällä kirjautuneena erästä juttua omalla nimelläni. Tajusin kyllä mokan ennen kuin mitään katastrofaalista ehti tapahtua, mutta läheltä käytti silti. Se sai mut miettimään tätä koko anonyymiys juttua, Adaa, minua itseäni ja kaikkea.

Muutama lukija on jo päässyt näkemään oikeat kasvoni, juttelemaan minulle ihan kasvotusten ja nähnyt kuka Adan takana oikeasti on. En mä sitä milläänlailla salaile enää, mä en vaan puhu siitä. En mä enää muuttele yksityiskohtia oikeastaan laisinkaan, enkä oikolue tekstejäni moneen kertaan. Mä vaan kirjoitan juuri tällaisena kuin mä olen. Mutta en mä silti lähde huutelemaan oikeaa nimeäni ja esittelemään kasvojani teille. Miksikö? Koska ennemmin tai myöhemmin se huuto kantautuisi myös niiden ihmisten korviin, joista mä täällä puhun. Enkä mä ole niin rohkea, että mä sanoisin päin naamaa niille ihmisille kaikki asiat, joita mä heistä täällä kirjoitan, joten en mä myöskään tahdo heidän lukevan niitä täältä.

Anonyymiys on ollut minulle taakka. Vaikka se tavallaan antaa vapauden sanoa mitä tahansa kenestä tahansa, niin silti. Se luo epäilyksen siitä, olenko minä oikeasti edes sitä, mitä väitän ja puhunko totuuksia vai valheita. Nyt mä kuitenkin olen vihdoin sinut koko sen jutun kanssa. Mulle on ihan ok, jos joku epäilee tai luulee minusta valheellisia asioita. Ei se haittaa mua. Se on kääntöpuoli, joka anonyymiydellä on ja se täytyy vain hyväksyä.

Joo, outoja juttuja näin perjantaille. Tuli vain sellainen olo, että jotain täytyy kirjoittaa.