Psykologi sanoo mun mielenterveyden menneen huonompaan suuntaan. Musta itsestäni tuntuu paremmalta. Ehkä tää on se piste, missä mä alan olla niin sekopää, etten mä edes itse huomaa sitä. Pian mä olen psykoosissa tai jossain, leijun pilvissä yksisarvisten kanssa, enkä tiedä tästä maailmasta mitään.
Elämä tuntuu pahalta. Musta alkaa tuntua siltä, että kaikki vastoinkäymiset ovat kovettaneet musta aikalailla tunteettoman ja kylmän. Tai kyllä mä tunnen asioita, mutta jotenkin mä vain osaan olla välittämättä yhtään mistään, mitä mä en ole osannut aiemmin. Tavallaan se tuntuu hyvältä, mutta tavallaan se myös pelottaa mua.
Mä uskon, että jokaisella ihmisellä on hajoamispiste. Se piste, jolloin hän on saanut liikaa kantaakseen, eikä vain pysty enää. Ei siihen välttämättä kuole, ei edes käytä läheltä, mutta siinä pisteessä tapahtuu jotain. Sitä vain muuttuu pysyvästi, eikä koskaan palaudu ennalleen. Menee lopullisesti rikki. On niin hajonnut, ettei voi koskaan enää olla sata prosenttisen onnellinen, eikä koskaan enää hymyillä silmillä ja suulla samaan aikaan. Musta tuntuu, että mä olen aika lähellä sitä pistettä.
Mä olen parantumattomasti sairas. Mun elämän suunnitelmani oli sinnitellä 27-vuotiaaksi ja sen jälkeen päästä kaksseiska -kerhoon. Lapsi tuli ja muutti kaiken. En mä voi kaksseiskana lähteä. En vielä aikoihin. Mun on oltava vahva ja ehjä, vaikkei musta tunnu yhtään siltä. Mun täytyy löytää voimia, vaikkei niitä ole. Mun täytyy hyväksyä se, että musta tulee yksinhuoltaja 19-vuotiaana. Mun läheisetkään ei hyväksy sitä, mikä tekee kaikesta vielä vaikeampaa. Jonkin ihmeen takia mä vain olen päättänyt pärjätä, enkä mä ole enää aikoihin epäröinyt päätöstäni hetkeäkään.
Mun ja Laurin juttu alkaa olla kasassa. Me rakastetaan niin kauheasti, ettei osata luopua, mutta tehdään se hitaasti ja ehkä vieläkin tuskallisemmin, kuin oli tarkoitus. Nähdään toisinaan, maataan sängyllä sylikkäin ja jutellaan. Ollaan lähekkäin, kuunnellaan toistemme hengitystä ja pyydellään anteeksi. Vaikka mä tiedän tämän olevan tuskallisin mahdollinen tapa erota, tuntuu se silti turvalliselta. En mä tahdo jättää rakastamaani ihmistä ilman hyvästejä. Mä tahdon erota kyyneleet silmissä, ystävinä.
Siinä vaiheessa mulla on luultavasti valtava vatsa. Hänellä suuret matkalaukut ja rikkikuluneet kengät. Asemalla me suudellaan vielä viimeisen kerran, ei sanota mitään ja hän lähtee, eikä palaa koskaan. Mä otan yhteyttä, tai sitten en. Sinnittelen omillani niin kauan, kunnes elatusapua on pakko hakea, jos on. Säästän valokuvat ja muistan puhelinnumeron ulkoa vielä vuosien kuluttua. En koskaan soita. Törmään kadulla yhteisiin tuttuihin, jotka muistuttavat hänestä.
Eniten mä kuitenkin pelkään sitä, miltä lapsi näyttää. Mä tiedän totuuden jo nyt. Kaikki heistä näyttävät samalta. Hänen vanhempansa, sisarensa, serkkunsa. Kaikki tunnistaa helposti samaksi suvuksi. Miksi hänen lapsensa olisi poikkeus? Mun vatsassani kasvaa ihminen, joka muistuttaa mua elämäni rakkaudesta, joka ei rakastanut mua takaisin yhtä paljon.
Sekavaa. Ajatusten virtaa, migreeni purettuna paperille. Kyllä tää tästä.
Toi sun riippuvuus Laurista alkaa olla jo todella pakkomielteistä. Toivottavasti lapsi ei kärsi siitä että äiti on katkera yh, joka ei pääse yli eikä ympäri miehestä, joka on vain pari vuotta tyydyttänyt tarpeitaan.
VastaaPoistaUlkopuolisena on helppoa sanoa mun ja Laurin suhteesta mitään. En mä niin tyhmä ole, ettenkö mä tajuaisi, jos joku vain tyydyttäisi tarpeitaan mun avullani pari vuotta.
PoistaOlet osittain oikeassa tuosta pisteestä. Olen itsekin ollut siinä, mutta se mitä siitä seuraa, siinä olet väärässä. Siitä ei ole paluuta vanhaan, mutta mahdollisuus onneen ja kaikkeen hyvään säilyy.
VastaaPoistaSen pisteen jälkeen on eri ihminen ja varsinkin kun sieltä taistellaan ja päästään yli ennemmin tai myöhemmin (itsellä meni vuosia tähän). Sitä on pystyvä tekemään kaikkea ja tuntemaan kaikkea, mutta erilaisena ihmisenä. Vahvempana, omat rajansa ja reagointitapansa tiedostava ihmisenä, joka osaa kiertää itseään vahingoittavat asiat. Sieltä noustaan vahvana ja lopulta kiitollisena, että on nyt uusi ihminen. Se ei mitenkään vähennä tai vähättele niitä matkan varrella olleita tunteita. Mahdollisuus onneen pysyy aina, vaikkei siihen enää itse usko.
Taisteleminen on aina vaikeinta silloin kun ei tiedä kauanko se taistelu kestää.
Paljon voimia!
Kiitos ihanasta kommentista! Toivottavasti sä olet oikeassa, eikä mun synkkä ja negatiivinen ajatusmaailma pidä paikkaansa :)
PoistaKaunis ja kannustava kommentti jälkimmäisellä anolla! Olen pitkälti samaa mieltä...Sä, Ada, TULET pärjäämään, kun vain päätät niin! Oon koko ajan ajatellut, että sussa on potentiaalia, oot sen verran fiksu nainen! Ja vanhempasi tulevat hyväksymään ratkaisusi ja heltymään viimeistään silloin, kun ekan kerran näkevät ensimmäisen lapsenlapsensa! (Jos eivät sitä tee, niin daijuja ovat! ;) Tsemppiä ja haleja, oon hengessä mukana, vaikka nyt kiireitä piteleekin, etten ehdi kommentoimaan kuin harvoin...<3
VastaaPoista"vanhus"
Kyllä mä pärjään. Samalla hetkellä kun päätin pitäväni lapsen, päätin myös pärjääväni ja ne päätökset pitävät.
PoistaKiireitä pitelee myös täällä päässä, mutta kirjoitellaan kun ehditään :)