The only heaven I'll be sent to is when I'm alone with you

Elämä kulkee päivä kerrallaan, loskaa sataa taivaan täydeltä ja vatsa pullottaa päivä päivältä enemmän. Mä rakastan, rakastan niin kamalasti, että tulevaisuus sattuu mua. Hain kouluun, vaikken sinne ainakaan ensi syksynä ole menossa. Hän on, kauas. Mut en mä voi mitään, pakko vaan uskoa, että asiat menee just niin, kuin on tarkoitettu. Pakko sopeutua tilanteeseen ja opetella olemaan.

Viime päivinä mä olen miettinyt, että on tää kai loppujen lopuks ihan hyvä näin. Vaikka olen mä kyllä aika yksin taas, niin silti. Joku isompi käsi napsii yksitellen ihmisiä pois niistä porukoista, joissa mulla oli tapana liikkua. Toinen lähtee huumeiden takia tuon puoleiseen, toinen pahoinpidellään maksamattomista veloista. Mä olin kovaa vauhtia menossa siihen suuntaan. Ei sitä silloin näe itse, eikä ymmärrä, vaikka toiset kuinka sitä sulle huutaa. Mut näin jälkikäteen on helppoa katsoa taakseen ja tajuta, kuinka syvällä sitä tosissaan jo oli.

Tommin esikoinen syntyy pian ja mä seuraan nyt vierestä sitä, mikä mullakin on pelottavan äkkiä edessäni. Tavallaan rauhoittavaa, että on edes joku, jonka kanssa voi puhua tästä kaikesta. Täytyisi varmasti vanhemmillekin soittaa jossain vaiheessa, mutta en mä oikein tiedä, että milloin olisi sopiva aika. Kai mä tavalliseen tapaani viivyttelen asioita viimeiseen hetkeen asti ja kerron vasta sitten, kun on pakko. 

Kevät tulee, asiat muuttuu ja mä niiden mukana. Olen yrittänyt miettiä, että missä mä olen vuoden päästä. Mitä mä teen, millainen mä olen, ketä mun elämässäni on. Missä mä asun, miten mä pärjään. Sitä ei osaa kukaan vielä sanoa. Aika näyttää ja muita kliseitä.