"Jos sä joskus opit arvostaa myös tappavan tylsistyttäviä miehiä, sä tiedät mist mut löytää"

Outoa olla yksin. Outoa, mutta erilaista kuin ennen. Ennen tää asunto tuntui pahalta, seinät kaatui niskaan ja kulutin aikani kävelemällä pitkin tyhjiä katuja ja tuijottamalla kellon viisareita. Tänään havahdun puhelimen pirinään. Taisi se soida ainakin kolmesti aiemmin, mutten jaksanut liikkua. Olen maannut paikallani päiviä, juuri ja juuri jaksanut nousta edes hoitamaan pakolliset asiat.

Lääkkeiden vieroitusoireet kiusaavat vieläkin hetkittäin. Kivut ovat vielä pahempia. En saa uusia lääkkeitä tilalle, "ne ei tee hyvää sikiölle", ne sanoo. Teenkö mä hyvää sikiölle? Ei tällaisen ihmisen sisällä voi kasvaa mitään hyvää.

Jatkuva ravaaminen tutkimuksissa sun muissa uuvuttaa mua. Tekisi mieli jäädä kotiin tuijottamaan seinää. Jälkikäteen tuntuu kuitenkin hyvältä, että menin. Nukun neljän tunnin päiväunia ja siihen päälle vielä kahdentoista tunnin yöunet. Olen vuorokaudesta enemmän unessa, kuin hereillä ja olen onnellinen siitä.

Paniikkikohtaukset ovat lisääntyneet viimeaikoina ja kaupassa käyminenkin tuntuu ylitse pääsemättömältä. Aina on pakko ottaa joku mukaan, tai muuten paniikki iskee viimeistään kassajonossa. Onneksi on joku, jota pyytää.

Asumisjärjestelyt ovat vieläkin vähän vaiheessa, enkä mä oikein tiedä, että miten mä tahdon edes ne järjestää. Mulla on vaihtoehtoja, mutta mikään ei tunnu tarpeeksi hyvältä. Tai kyllä mä itselleni ne kelpuuttaisin molemmat, mutta mun on pakko miettiä sitä, että uhkaavan nopeasti meitä on kaksi. Täytyy opetella ajattelemaan asioita myös sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei näkökulmaansa osaa tuoda ilmi sanoin.

Tää on kuulemma riskiraskaus. Kukaan ei vieläkään tiedä, pystynkö mä synnyttämään. Toivon salaa, että en. Leikkaisivat sen ulos, niin ei ainakaan tarvitse miettiä, että sattuuko mua vielä enemmän kuin synnytys tavallisesti. Tai olishan se toisaalta hienoa kokea niin sanottu tavallinen synnytyskin, mut musta vaan tuntuu, että joku menee väkisinkin vituiksi.

Lauri on poissa ja tutut tietävät sen. Psykoosia mä epäilen, mutta mikäs mä olen toisten mielenterveyttä analysoimaan, itsekin sairas ihminen. Siellä se kuulemma makaa kotonaan eikä vastaa puhelimeen. Mä luovutin soittamisen suhteen jo aikoja sitten, turhaa mun on vastaajalle jutella. Ja kyllä mä tiesin tämän olevan edessä ennemmin tai myöhemmin, joten ei se edes tunnu niin pahalle, kuin mä oletin sen tuntuvan.

Mä olen jotenkin ihan äärettömän tyhjä. Vähän niin kuin avaruus. Muutamia ajatusmöykkyjä kelluu mun päässäni, mutta kaikista helpointa on vain tuijottaa seinää ja olla miettimättä mitään. Vasta siinä vaiheessa, kun murunen menee väärään kurkkun, tajuan syöväni ruisleipää. Toimin automaattiasetuksilla, vailla ajatustoimintaa. Yhtä virkeänä, kuin koomapotilas.