"Friends forever"

Joitakin viikkoja sitten mä jossakin hetkellisessä mielenhäiriössä mietin, että ehkä vielä joskus voisin tavata hänet. Pyytää häntä kahville, kertoa menneiden vuosien kuulumisia, esitellä tyttäreni. Kysyä mitä hänelle kuuluu ja miten hänellä menee. En mä ollut katkera, en laisinkaan.

Tämä päivä tiputti minut takaisin jaloilleni. Vaikka mä en ole katkera, hän on. En tiedä mistä, eikä mua rehellisesti sanottuna enää edes kiinnosta. En mä muista mikä silloin aikoinaan meni näin pahasti pieleen. En mä ymmärrä mikä saa aikuisen ihmisen leikkimään mun kanssani kuurupiiloa. Ei mua tarvitse pelätä. En ymmärrä, miksi täytyy vältellä. Olisi mielummin vaikka välinpitämätön, kuin pakenisi kuin hullu.

Hetken mä ajattelin, että olisi kiva moikata. Ilman mitään sen suurempia taka-ajatuksia yhtään mistään. Ihan vaan sanoa "moi". Me ollaan kuitenkin koettu aika helvetin paljon yhdessä. Mut en mä sitten koskaan saanut tilaisuutta siihen, eikä mulla enää ole edes mitään kiinnostusta. Mä ymmärsin kyllä jo, että hän ei tule antamaan anteeksi ja aikoo muistella pahalla jatkossakin. Mä en aio. Mä en kuluta yhtäkään ajatustani häneen enää tämän jälkeen. Mun on turha haaveilla yhtään mistään häneen liittyvästä, mutta turha myöskään pahoittaa mieltäni hänen takiaan. Mennyt on mennyttä ja parempi kai niin.

En mä nyt sitten tiedä tuleeko jollekin mahdollisesti tätä lukevalle paha mieli jostain, mutta ehkä mä mahdollisesti olen kusipää, kun rehellisesti myönnän, että mua ei vittuakaan kiinnosta, vaikka koko kansa vetäisi herneen nenäänsä mun tekstini takia.