Leikin hengelläni. En välitä paskaakaan. En itsestäni, en kenestäkään, en edes tekstin otsikosta. Palikat putoaa käsistä taas, en mä jaksa välittää enää. Laurin kanssa on kyllä kaikki ihan jees, ei tää siitä johdu. Tai ei mun tilanteessa oo kai mitään uutta, mitä te ette tietäis, mut mua ahdistaa. Mun täytyis olla taas yksin kotona ja se ei suju sitten ollenkaan. Minuutit tuntuu tunneilta ja mua turhauttaa. En keksi mitään rakentavaa tekemistä, mikään ei kiinnosta, hermot ei riitä yhtään mihinkään. Turhauttaa vaan kokoajan, kaikki. Rauhoittavat olis jees. Mulla on kokoajan joku helvetillinen paniikki päällä.
Tuntuu, että nytkin mulla olis joku kiire kirjoittaa, vaikkei mulla oo. Tuntuu paniikkikohtaukselta, mut kestää tunteja. Päiviäkin ehkä. Kestää just tasan niin kauan, kun mä olen yksin. Mä yritän kyllä rauhoitella itseäni. Yritän keksiä tekemistä, mut mikään ei kiinnosta.
Mä ajan tunteja autolla, kulutan liikaa rahaa bensaan ja ajan samat kulmat läpi kymmeneen kertaa. Ajan moottoritiellä älytöntä ylinopeutta, leikin autolla. Kohta ne vie multa kortinkin, aivan sama. Eipä se oo tossa ollut kun kai pari viikkoa. Ja jos mä en aja, mä olen päissäni. Tai lääkkeissä vähintään. Levyllinen ei tunnu enää missään. Oloihin tarvii kaks. Lauri koittaa saada mut pitämään taukoa. Olis ihan jees. Mut en mä selviä tuntiakaan itseni kanssa, jos mä lopetan. Enkä tosiaan tahdo kenenkään olevan paikalla silloin. Vieroituksen alusta ei oo mitään tietoa, pelottaa jo nyt.
Mä haluan vaan jonkun, jolle voin jutella. Ihan kaikesta. Laurista, Tommista, menneisyydestä, tulevaisuudesta. Mut en mä halua puhua tuntemattomille. Enkä tutuille. Enkä kenellekään. Harmi kun seinät ei vastaa. Niillä olis varmasti paljon sanottavaa, niille mä olen kertonut ihan kaiken maan ja taivaan väliltä.
Kello on yli yks, mutta sillä ei oo mitään merkitystä. Ei oo mitään, minkä takia mennä nukkumaan, eikä mitään, minkä takia herätä. Mä voisin ihan hyvin nukkua huomisen ohi, eikä sillä olis mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Ei väsytä ja sit kun vihdoin saan unta, väsyttää vielä vuorokauden nukkumisenkin jälkeen.
Mun on paha olla. Mä odotan kauhulla syksyä. Silloin mun vasta todenteolla on paha olla. Lauri on intissä, mun pitäis lukea ylioppilaskirjoituksiin, mennä kuulusteluihin luultavasti, olla ahkera, valmistautua talveen, vieroittautua lääkkeistä jne. jne. Ahdistaa jo nyt. Mä en halua.
Miks kaikki näyttää näin mustalta kokoajan?
Tilanteesi olet aiheuttanut itse. Tuo huono olo johtuu luultsvasti yksinäisyydestä, lääkkeistä, alkoholista ja yksinkertaisesti huonosta seurasta ja unesta. Sun täytyy pian reipastua. Me ollaan jo vuosia yritetty nostaa suo ja tukea ja sanoa: haethan apua. Mutta sä et ole tehnyt mitään. Et ole edes mukana jutussa. Et mitenkään. Vakuuttelet ja vakuuttelet, mutta mitään ei tapahdu. Sä et selviä tosta enää yksin. Kun Tommin asiat korjaantuu, hän ei enää kannattele sinua eikä myöskään Lauri. Ja mistä tämä johtuu? Siitä että olet liian pitkää kannatellut vääriä ihmisiä sortuen itse niiden alle. Ja olet yrittänyt aina vaan yksin. Tajua jo, ettet sä jaksa. Lue sun teksit ja sano kuuletsä itse sen avunhuudon joka niistä huutaa läpi. Olet liian kauan ollut väärässä seurassa ja väärään aikaan. Elämällä on aina apua tarjolla, mutta sä et hyväksy sitä. Yritä hei vielä. Sillä sen jälkeen me ei voia tehä enää yhtään mitään. Kommentti täynnä asiaa toisen perään, hyväksyvät vastaukset ja kaikki. Mutta mitä on tapahtunut tällä ajalla? Ei mitään.
VastaaPoistaSä olet niin oikeassa. Tää sun kommentti on koko blogin historian parhaimmistoa. Ei mitenkään ihana ja kannustava, mutta ei sen pidäkään olla. Se on silmiä avaava ja juuri sitä mä kai tarvitsin. Mä olen paska. Mä valitan ja valitan. Pyydän apua, mutten tartu auttavaan käteen.
PoistaTämän kommentin luettuani mä ensimmäistä kertaa oikeasti tein jotain ongelmieni eteen. En mitään suurta ja mullistavaa, mutta jotain silti. Mulla on kymmeniä välilehtiä auki tietokoneen näytöllä ja mä etsin apua. Se osoittautui yllättävän vaikeaksi täällä, mutta ehkä mä löydän jotain. Mun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni nyt.
Kiitos. Oikeasti. Ihan vilpitön ja rehellinen kiitos siitä, että sanoit mitä sulla oli mielessä. Ehkä mä nyt tosissani tartun siihen auttavaan käteen, enkä työnnä sitä pois. <3
Olen samaa mieltä kuin edellinen. Hae apua, sä et selviä tästä nyt omin avuin ylös, vaikka niin luulet. Olen lukenut näitä tekstejä kauhulla eikä tällä menolla ole kuin yksi päämäärä jos sä jatkat samaan tahtiin. Se ei valitettavasti ole hyvä ja onnellinen. Oikeesti, tajua nyt Ada, hae apua!
VastaaPoistaVastasinkin jo äsken yllä olevaan kommenttiin, joten samoja juttuja on turha toistaa tässä. Mä yritän. Mä tosissani yritän saada apua nyt. Yritän löytää keinon, joka miellyttää minua edes jollainlailla. Kiitos <3
PoistaMars nyt mielenterveystoimistoon tai muuhun vastaavaan, mitä teidän paikkakunnalla nyt on, heti maanantaiaamuna. Oon tätä ehdottanu sulle jo vaikka kuinka monta kertaa. Tiedän, että kynnys lähteä on korkealla, mut hei, nyt oikeesti sun PITÄÄ saada apua! Ota vaikka se Lauri mukaan, jos se suostuu lähtemään sun tueksi ja meette yhdessä. (Ei taitas olla apu pahitteeks sillekään.) Yritä nyt, Ada pikkuinen, jaksaa ottaa se eka oikea askel avun hakemiseen, joohan. Siis oikeesti menet etkä vaan lupaile ja sano, että kyllä tää tästä. Tiedäthän, että olet itse itsesi tärkein ihminen <3
VastaaPoista"vanhus"
Mä oikeasti yritän. Täältä on vain jotenkin tosi vaikeaa löytää mitään muuta keskustelupaikkaa, kuin kirkon palvelut ja sinne mä en ihan tosissani tahtoisi. Mutta mä etsin. Löysin jo yhden numeron, josta saan kai ainakin neuvoja. Mä selvittelen ja tutkin mahdollisuuksia. Mä nousen vielä jaloilleni tästä. Kiitos <3
Poista