Lauri ei vastaa.
Meidän suunnitelmamme eivät toteudu.
Vuosi sitten olisin ollut vihainen.
Mutta nyt en tunne mitään.
En edes ylläty.
En jaksa huomauttaa hänelle, kun hän vihdoin soittaa.
En vaadi selityksiä.
En edes mieti niitä.
Hän on tehnyt minulle näin liian monta kertaa.
Olen jo tottunut.
Ihan sama. Mä ajelen autolla ympäriinsä, kulutan muiden bensoja. Katson ihmisiä baarien edustoilla ja kävelemässä kaduilla. Ihmisiä, joilla on seuraa. Ihmisiä, jotka eivät ole yksin uutena vuotena, vappuna, juhannuksena. Ihmisiä, jotka eivät ole kuten minä.
On mullakin ihan hauskaa. Mulla on auto ja musiikkia. Isä soittaa ja kysyy, kenen kanssa olen viettänyt juhannukseni. Hän ei ylläty vastauksestani. "Yksin."
Se on jo olettamus. Ada on aina yksin. Ei Adalla ole ketään.
Valvon pilkkuun asti ja vien Laurin ystävät kotiin. Ehkä Laurikin on heidän mukanaan silloin. Ehkä ei. Eipä sillä niin merkitystä. En jaksa odottaa, en jaksa toivoa turhaan. Mä vien heidät kotiin ja ajan omaani odottamaan unen tuloa. Ehkä se tulee, ehkä ei. Huomenna aamulla mä palautan auton ja sitten mulla ei taaskaan ole mitään. Ei mitään tekemistä, ei ketään kenelle olla hyödyksi. Sitähän mä aina olen. Hyödyksi. Milloin milläkin tavalla. Sen takia edes ne harvat ihmiset pitävät minusta. Ei se mitään, kyllä mä ymmärrän.
Mä en oikein tiedä miltä musta tuntuu ja se hämmentää mua. En osaa olla surullinen enää. Se on kuulemma huono merkki. Tuntuu vain tyhjältä. Ei nälätä, ei janota, ei itketä. Ei ole kylmä tai kuuma, ei ole mitään. Olen vain minä. Ruumis huonessa, jossa on valkoiset seinät. Liian punaiset verhot ikkunoissa ja kukkia sohvan kuvioinnissa. Niitä kukkia mä olen tuijottanut tunnista toiseen ja taidan jatkaa sitä nyt.
Ei sielläkään varmasti ole ketään. Kaikki ovat viettämässä juhannusta omien rakkaidensa kanssa ja hyvä niin. Jos sä lukiessas tätä voit miettiä, että sulla oli seuraa juhannuksena, niin ole onnellinen. Mäkin olen onnellinen sun puolesta. Ihan oikeasti olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti