Tuntuu taas siltä, kuin olisi suhteessa kakaran kanssa. Käyttäytyminen on tarhaikäisen tasoa ja kommunikointi tuntuu olevan yhtä hankalaa, jos ei hankalampaakin, kuin vauvan kanssa. Ei sanota mitään, kaikki on hyvin, mutta silti käytös kertoo toista.
Ensin herra katoaa sanomatta mitään, lyö luuria korvaan eikä vastaa viesteihin. Jättää menemättä sovittuihin juttuihin ja jättää velvollisuutensa hoitamatta. Ja siinä vaiheessa, kun mulla menee hermo aivan totaalisesti, olen hajoamispisteessä ja valmiina eroamaan, muuttuu ääni kellossa. Hän vain ärsyttää tahallaan. Ja paras aika tulla selvittelemään asioita on toki neljältä aamuyöllä, puhelimitse, pää sekaisin.
Mä olen nukkunut viimeisten kahden yön aikana ehkä juuri ja juuri vaivaiset neljä tuntia. Mä olen niin uupunut, ettei edes väsytä enää. Mun tunteetkin on niin ristiriitaisia, etten saa itsekään itsestäni selvää. En tietenkään tahtoisi Laurin lähtevän inttiin, mutta tällä hetkellä se tuntuu hetkittäin jopa helpotukselta. Pian mä saan olla murhetimatta siitä, että onkohan se mies nyt turvassa ja selvinpäin vaiko ei.
Yöllä ennen nukkumaan menoani kirjoitin Laurille viestin. Päätin vakaasti, että mun osuuteni on taas tässä. Mä en jaksa taistella, en jaksa panostaa, kun kerran näytän olevan ainoa, joka tekee niin. Kokonaisuudessaan en tahdo viestiä kirjoittaa tänne, kun se kuitenkin sisältää melko paljon henkilökohtaisia juttuja, enkä yleensäkään kirjoita mitään suoraan tänne, ettei kukaan tuttu voisi minua tunnistaa. Voin silti sanoa, että olin lauseistani ehkä ylpeämpi kuin koskaan aiemmin. Lähetin viestin ja yritin nukkua.
Juuri ennen neljää mä heräsin puheluun. Lauri tahtoo kuulemma nähdä tänään. Hän oli "unohtanut" kaikki sovitut juttumme, joten muistutin niistä ja sovimme tapaavamme niiden merkeissä illalla. En saanut anteeksipyyntöä, en selityksiä, en mitään. Enkä mä oikeastaan edes kaivannut selityksiä enää. Ei sellaisia ole. Kyllä mä tiedän, että herra on ollut kavereidensa kämpillä polttamassa pilveä, eikä se asia siitä paremmaksi muutu ainakaan ääneen sanomalla.
Nyt mä istun kotona, parhaat vaatteet päälläni ja viimeisen päälle laitettuna. Odotan kellon olevan tarpeeksi paljon ja lähden matkaan. Ja mä toivon, että Lauri saapuu. Mulla on pieni aavistus, että niin ei käy, mutta jos ei, niin mä en soita enää. Jos hän nyt jättää tulematta, mä luovutan. Estän hänen numeronsa ja annan olla. Mut eiköhän hän tule. Lupaili ainakin kovasti. Niinhän hän aina...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti