Mä saan yhä ammattiapua. Mulla on ongelmia, suuria sellaisia. Mä olen kai sairas. Ei kenenkään normaalin ihmisen pää toimi näin. Mä kyllä hallitsen arjen pyörittämisen, hoidan lapseni hyvin ja pysyn kasassa päivällä, mutta illat ovat yhtä taistelua, kuten aina.
Mä syyllistän itseäni, vellon itsesäälissä, kiukkuan ja suutun turhista asioista. Mua ahdistaa, mä saan paniikkikohtauksia ja olen turhautunut. Mun fyysinenkin terveys alkaa pettää taas.
Kädet ovat voimattomat, vihloo ja särkee joka paikkaa. Sormet ja varpaat puutuu, palelen, kärsin tuskallisista hermokivuista. Olen yhä nostokiellossa ja silti kannan seitsemän kiloista muksua ympäriinsä päivät pitkät.
Ahdistaa, turhauttaa, ottaa päähän. Toisinaan mä mietin, että onko kaikki tää kipukin jotain mun omaa vainoharhaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti