Tätä samaa tää on päivästä toiseen. Ei oo mitään kerrottavaa, ei mitään tekemistä. Ei oo elämää.
Tänään on maanantai, mä heräsin äsken. Ja kello on siis puoli kuusi illalla. Hei hei unirytmi. Lauri on poissa taas ja mä olen yksin ajatusteni kanssa. Tai aika yksinhän mä viikonlopunkin olin, vaikka hän täällä olikin. Mut ei se mitään, mä pärjään kyllä. Mä pärjään aina. Kun on pakko.
Tommi soitti. Älkää kysykö milloin, mä en tiedä. Ei mulla oo päivistä enää mitään käsitystä, tuntuu yhdeltä ja samalta päivältä kaikki. Ei sillä kai mitään todellista asiaa ollut, oli kuulemma huolissaan, kun musta ei oo kuulunut. Ja paskat, jotainhan se ajoi takaa, ei vain saanut sanotuksi. Olis kuulemma kiva nähdä.
"Joo, niin mustakin, mutta et sä ole se sama ihminen enää. Lakkaa olemasta tuollainen kusipää, niin voin harkita."
Kyllä mä tiedän, ettei se ihminen koskaan tuu muuttumaan. Samanlainen pennitön, valehteleva juoppo se on kuin aina ennenkin. Hetkittäin se onnistuu peittämään todellisen minänsä ja mä lankesin ennen siihen esitykseen joka kerta. Nykyään mä kuitenkin tiedän, että ei siitä ihmisestä oo toisenlaiseks. Sellainen se on ja sellaisena se pysyy.
Mä alan menettää uskoni miesten suhteen. Harmittaa ihan helvetisti, ettei naiset sytytä mua. Kääntyisin lesboks vaikka heti, jos vaan yhtään olis fiilistä sellaiseen. Vaikka selkäänpuukottajiahan naisetkin useimmat tuppaa olemaan. Joo, pitäis varmaan liikkua erilaisessa seurassa, niin saattais ehkä saada jonkinlaista luottamusta ihmisiä kohtaan taas. Tällä hetkellä mä en luota kehenkään, en edes itseeni.
Huomenna mä aion skarpata taas. Mun on pakko alkaa käydä koulussa, mikä tarkoittaa, että mun on pakko olla irti lääkkeistä, huumeista ja viinasta. Huomenna alkaa siis selvä elämä. Ainakin ens viikonloppuun asti. Tänään mä aion nukkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti