Toisinaan sitä vaan tulee katsottua maailmaa harmaiden lasien lävitse. Mikään ei näytä kirkkaalta, ei edes aurinko. On vain harmaan eri sävyjä, tuskaa ja kipua joka puolella.
Tänään taisi olla vähän sellainen päivä. Ja musta tuntuu, että myös huominen tulee olemaan sellainen. Tekisi mieli vain nukkua ja herätä perjantaina, kun on aika lähteä Lauria vastaan. Mutta ei, en mä voi. Pakko olla niin helvetin ahkera, käydä koulussa ja hymyillä ihmisille. Panostaa ulkonäköön ja olla iloinen. Ihan vain sen takia, ettei kukaan huomaa kuinka paha mun on olla.
Mä kävin tänään Tommin kanssa kahvilla. Tai en mä nyt sitten tiedä lasketaanko sitä, että istuu take away -kupin kanssa pöydässä minuutin, purskahtaa itkuun ja juoksee autoon. Tommi tuli tosin mukaan, eikä se itku kai varsinaisesti hänen syytään ollut. En mä oikein tiedä. On vain jotenkin niin kauhean vaikeaa katsoa kun toisella on kaikki, mitä mä olen koskaan toivonut ja mulla on, noh, ei mitään. Mä en vaan osaa suhtautua meidän menneisyyteen ja nykyhetkeen mitenkään järkevästi. En, vaikka kuinka kovasti yrittäisin.
Mä voin rehellisesti sanoa, että mä en tahtoisi Tommia takaisin (jos hän nyt ylipäätään koskaan edes oli mun), enkä mä toivo hänelle mitään pahaa. Mä olen onnellinen, että hän on saanut asiansa suunnilleen järjestykseen. Mä vain jotenkin elän vieläkin menneisyydessä ja niin kamalaa kuin se onkin myöntää, mä toisinaan havahdun siihen, että tahtoisin soittaa Tommille ja mennä yökylään tai istua pilkkuun asti baarissa hänen kanssaan. Tahtoisin olla huoleton, aivan kuten ennen. Olla ystäviä, mutta silti henkisellä tasolla jotain vähän enemmän. Mä en osaa selittää sitä tunnetta ikinä kenellekään ja mun tekee lähinnä mieli hakata näppäimistö murskaksi ja kirjoittaa koko asia caps lockilla, kun turhauttaa niin älyttömän paljon.
Asian pointti oli siis se, että vaikka mä ennen olin miltei yhtä onneton kuin nyt, niin mulla on ikävä menneisyyttä. Silloin me molemmat oltiin vain kakaroita vailla huolia tai vastuuta ja nyt toinen meistä, Tommi siis, on suuressa vastuussa paitsi itsestään, myös perheestään. Ja mä en kestä sitä. En kestä, ettei se ihminen voi olla edes pientä hetkeä vain ja ainoastaan mua varten.
Mä sekoan. En osaa kuvailla kuinka paljon mua turhauttaa, kun en saa selvää omista tunteistani, enkä osaa selittää niitä kenellekään. Argh.
Mä en muuten ole käynyt psykologilla pitkään aikaan ja seuraava käynti on vasta viikon päästä. Mä en vain tahtonut mennä sinne. Jokaisen käynnin jälkeen mua vain ahdistaa ja kaikki pahat ajatukset pyörii mun päässäni, enkä mä tahdo sitä tunnetta. Mä välttelen koko juttua viimeiseen asti ja menen sinne vasta kun on pakko. Siihen asti mä voin piilottaa kaiken johonkin syvälle alitajuntaani ja leikkiä, että kaikki on ihan kivasti.
Voi juku jätkät, että mua väsyttää. Silti mä vain kirjoitan jotain sekavaa selostusta teille. Mä en ole edelleenkään saanut piirrettyä teille yhtään mitään ja kaikki asiat on muutenkin ihan vaiheessa. En saa mitään aikaan. Mua turhauttaa, tekee mieli hakata päätä seinään ja huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti