Kuinka tyhjä voi olla ihmisen pää? Musta tuntuu lähinnä siltä, että jos mun korvasta katsoo sisään, näkee suoraan ulos toisen korvan kautta. Mä voin ihan tosissani sanoa, että mä en halua Lauria tänne huomenna. En siksi, ettenkö mä tahtoisi nähdä, vaan siksi, etten mä tahdo Laurin näkevän missä kunnossa mä olen taas.
Mun kroppa kerää nesteitä, mä olen turvonnut ja vihaan sitä kuvaa, joka mua peilistä katsoo. Normaalia ihmistä turvottaa alkoholi, mua turvottaa juomattomuus. Ei, kyllä mä oikeasti tiedän mistä tää johtuu. Mulla on nälkä vain silloin, kun mä olen päihteissä ja silloin mä syön enemmän kuin tarpeeksi. Muuten mä vain makaan lattialla juomatta ja syömättä. Pitäis kai kehitellä joku syömissuunnitelma ja oikeesti pysyä siinä. Syödä vaikka sitten väkisin, jos ei muuten. Mä en pysty liikkumaan, joten mun ihan tosissaan täytyis vahtia ravinnonsaantia edes jotenkin, eikä laittaa pelkkää paskaa kurkusta alas.
Ensiviikolla alkaa lääkärikäynnit taas pienen tauon jälkeen. En mä kehtaa sinnekään mennä. En kehtaa mennä näyttämään missä kunnossa mä olen. En kehtaa mennä tuottamaan pettymystä lääkärille ja itselleni. Siellä se kaikki muuttuu todelliseks, eikä ole vain kuva peilissä.
Mä vaan hoen kokoajan kuinka väsynyt mä olen. Sellaista se vain on, päivästä toiseen. Mä en tahdo. En tahdo olla minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti