Älä sano mitään, ettet vain sanoisi sitä

Mä oon vähän ottamassa lepoa taas. Toinen pussi jotain epämääräistä lientä valuu mun suonistani sisään ja kuumottaa. Tuntuu, kuin mun kämmenselkä syttyis tuleen hetkenä minä hyvänsä, mutta tässä mä silti näpyttelen teille tekstiä. Yritän siirtää ajatukset pois edes hetkeksi.

Mun täytyis olla täällä vielä pari tuntia ja sen jälkeen oon vapaa lähtemään. Ensi yön vietän erään sukulaisen luona ja huomenna Lauri tulee lomille, vaikka hänen olisi pitänyt olla kiinni tämä viikonloppu. Me puhuttiin puhelimessa ja hän sanoi, että niin on parempi. Kyllä se mulle sopii, ei haittaa yhtään. Viikonlopun mä siis luultavasti vietän Laurin hoivassa.

Tiedättekö, mä olen aika väsynyt. Mä olen väsynyt tähän jatkuvaan sairasteluun ja itseinhoon, joka sen aiheuttaa. Mä olen väsynyt koulunkäyntiin ja kipuiluun. Mä olen väsynyt yksinäisyyteen, ikävään ja stessiin, jota se aiheuttaa. Mä tahtoisin tavallisen elämän, mä tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.

Tää elämä kulkee samaa kaavaa kokoajan. Yhtä asioiden hoitamista ja selvittelyä koko elämä. Koulua, koulua, lääkäriä, fysioterapiaa, psykologia, nuorisotyöntekijää, rahan anomista sieltä ja täältä. Laskujen maksamista ja velkojen hoitamista. Pankkiin, kauppaan, apteekkiin. Psykologille, sairaalaan. Läksyjä, jumppaa, lääkehoureita. Yksinäisyyttä, ikävää, kellon tikitystä. Mä lasken päiviä kesään. Jossain syvällä alitajunnassa mä kuitenkin tiedän, että ei kesä tuo onnea.

Mulla täytyisi olla rutiinit, niin sanoo sekä Lauri, että psykologi. Nyt elämä on vain yksi iso kaaos. Monta hoidettavaa asiaa päällekkäin ja toisaalla pelkkää tyhjää, tyhjää. En mä osaa selviytyä rutiineista. Mä en saa mitään aikaan ja lopulta kaikki jää hoitamatta. Psykologilla sanon kaiken olevan hyvin. "Mua vaan väsyttää kaikki tää stressi." Ja hän uskoo. Mikään ei ole hyvin. Mä en ole onnellinen.

Nuoriso-ohjaaja tahtois lukea mun blogia, mutta mä en kerro osoitetta. Ei tää olis sama enää sen jälkeen. En mä voisi kirjoittaa näin avoimesti enää. Mä nykyisinkin suodatan jonkin verran, mutta sitten mä suodattaisin vielä paljon enemmän. Ei tää olisi enää mun juttuni sen jälkeen, tää olisi pilalla ihan kokonaan.

Mua vaan väsyttää ihan hirveästi. Ja tää on sellaista väsymystä, mihin ei edes uni auta.

Nyt mä jatkan taas nesteiden nauttimista. Tunnen kuinka aineet virtaa mun suonissa, tunnen neulan ja sen aiheuttaman paineen. Ja vaikka mä vihaan sitä, nautin mä salaa kivusta, jonka se aiheuttaa.