Mä taidan kuolla kesän mukana. Lehdet putoaa, maatuu, unohdetaan.
Mä olen väsynyt pettymään. Taistelemaan paikastani, kilpailemaan huomiosta.
Mä olen väsynyt kyyneleiden polttamiin silmiin ja viiltoihin iholla. Niin liian väsynyt olemaan väsynyt.
Mun täytyy keskittyä hengittämään. Se on niin raskasta, niin kamalan raskasta.
Voi mitä kaikkea mun kehoni onkaan käynyt läpi. Pieni hauras keho. Ei kestä yhtään iskua enää. Aivan kuten mieli, sekin on kulutettu loppuun. Läpi kuultava, heikko ja rikkinäinen.
Makaan alusvaatteisillani, kerälle kääriytyneenä kylpyhuoneen lattialla. Mietin, että mitä helvettiä mä teen vielä täällä. Tunnen jokaisen sydämen sykkeen ja se sattuu mua.
Miksi mä en voi vain mennä? Lentää vapaana pois. Olla onnellinen.
Hänkään ei enää välitä. Kaikki on samantekevää. Aivan kuten minä kaikille.
Kyllä hän kuitenkin välittää, omalla tavallaan; hän on vaan vielä niin kypsymätön, luulen mä...
VastaaPoista"vanhus"
Niin mäkin kai loppujen lopuksi luulen, en mä muuten tässä suhteessa roikkuisi enää. Kaikista suurin kysymys kuitenkin lienee, että milloin hän kasvaa aikuiseksi, vai kasvaako koskaan? Odotanko mä asiaa, joka ei tuu tapahtumaan?
PoistaNiin, onhan niitä kolme-neljäkymppisiäkin miehiä, jotka eivät näytä kasvaneen vieläkään aikuisiksi:D Kai ne miehet jollain tavalla on niitä ikuisia pikkupoikia, niin kuin sanotaan! Mutta jonkinlainen vastuullisuus pitäis kuitenkin miehelle aikuistuessa tulla. Naisen pitäis voida luottaa mieheen ja sama tietysti toisinpäin. Epäluotettavuus ei kyllä mun mielestä ennusta hyvää tulevaisuutta yhdessä... (Tuntuu kurjalta sanoa näin.)
VastaaPoista"vanhus"
Kurjaahan se on kuullakin, mutta mitäpä sitä totuutta kiertelemään. Silti mä vaan vieläkin jaksan uskoa tämän suhteen tulevaisuuteen.
Poista