Yhteinen tulevaisuus siintää jossain siellä kaukana, käden ulottumattomissa vielä. Se näyttää niin kauniille, vaaleanpunaiselle ja lasitetulle. Se näyttää täydelliseltä minun silmääni.
Mä kuitenkin tiedän, että mä olen vain tyttö valtaisalla hiekka-aavikolla, vaeltamassa kohti kangastusta, hapuillen mahdotonta. Ottaen raskaita askelia upottavassa hiekassa, kiertäen kehää ja pettyen aina uudelleen.
Jokainen päivä on uusi askel. Kun selviäis edes siitä seuraavasta, niin olis ihan jees.
Helvetti että mua väsyttää. Aina vaan, vaikka mitä tekisin. Hoitamattomia asioita kertyy, vaikka mä kuinka yrittäisin niitä hoitaa. Täytyy juosta virastoissa ja laitoksissa, tavata ihmisiä, joita en tahtoisi tavata. Ja aina kun saan yhden asian hoidettua, tippuu postiluukusta kirje, taas täytyy mennä.
Saanko mä näitä velvollisuuksia koskaan hoidetuksi? Voinko mä koskaan olla terve, olla onnellinen? Onko kaikki koskaan valmista, sellaista kuin mä tahtoisin?
En mä oikein jaksa uskoa minkään muuttuvan. Mä olen menettänyt toivoni kaiken suhteen, tyytynyt vain osaani. Ehkä mun kuuluu olla tällainen, ehkä elämä on tätä.
Pölyä lattian nurkissa ja hämähäkin seittiä seinillä. Tyhjiä tölkkejä siellä täällä, rikkoutunut lasi tiskialtaassa ja sänky ilman lakanoita. Lamppu, josta on palanut polttimo ja vanhat, halkeilevat tapetit. Liian vähän todellisia kalusteita ja liian paljon turhaa tavaraa. Ja minä. Täällä kaiken keskellä, olemassa yhtä onneton kuin eilen, viime viikolla ja vuosi sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti