Oliiveja

Toisinaan sitä vaan tajuaa, että on ihan helvetin onnellinen.

Kaikesta huolimatta. Vaikka istuukin kylmällä olohuoneen lattialla. Pelkässä t-paidassa. Joka sekin on poikaystävältä lainattu. Ja reikäinen. Eikä se ole edes oikea poikaystävä. Leikisti vaan.

Ja vaikka kaikki on ihan helvetin sekaisin. Ja mulla on vain yks ystävä, eikä sekään ole oikea ystävä. Salaa vaan.

Ja vaikka mulla on nälkä, enkä mä voi syödä. Mulla on kyllä oliiveja, mutta mä en saa sitä purkkia auki. Ja mun ihan kauheesti tekee mieli oliiveja. Melkein tekis mieli lyödä sitä purkkia vasaralla. Mutta musta tuntuu, että naapurin herra nukkuu päiväunia, enkä mä tahdo herättää naapurin herraa.

Sen sijaan, että mä söisin niitä oliiveja, mä vain istun olohuoneessa ja syön kynsiäni. Vaikka mä vihaankin sitä. Mutta silti. Nälättää.

Ja mä olen onnellinen, vaikka mä vihaankin vähän kaikkea. Etenkin itseäni.

Mä ihan tosi kovin haluaisin halata rakasta just nyt. Mutta meidän välissä on ihan liikaa kilometrejä ja muutama vihainen iso herra kurkkusalaateissa.

Mä siis tyydyn vain istumaan tässä lattialla ja miettimään jotain turhan päiväistä. Mä niin kovin haluaisin kertoa teille, että mä kehittelen mielessäni lääkettä syöpään tai jotain yhtä viisasta, mutta todellisuudessa mä vain mietin niitä oliiveja.