Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Oi, ihana perjantai. Lauri tulee kotiin ja kaikki on suloista ja ihanaa.

Mä seison bussilaiturilla sateessa, katson ulos tunkeilevia ihmisiä ja etsin kurkkusalaattiasua katseellani. Ihminen toisensa jälkeen astuu ulos linja-autosta, mutta kukaan ei ryntää ottamaan mua syleilyynsä. Kukaan ei ole se, jota mä odotan. Ihminen ihmiseltä mun toivoni hiipuu. Uskottelen kuitenkin itselleni, että hän on vain istunut viimeisessä penkissä. Muut löytävät rakkaansa, mutta minä seison yhä paikoillani. Valkoinen takki muuttuu harmaaksi sateen kastellessa sen, hiukset liimautuvat otsaan.

Viimeinenkin jalkapari astuu ulos linja-autosta. Todellisuus iskee minua nyrkillä silmään, sitten toiseen. Kyyneleet valuvat poskille, kun mä tajuan, että se viimeinenkään jalkapari ei ollut se, jota mä niin kovasti odotin. Se mun niin kovasti odottamani jalkapari ei tullut laisinkaan. Ja se fakta murskaa mut katuun sadoiksi sirpaleiksi.

Kyllä mä tiedän, että hän olisi tullut, jos olisi päässyt. Ei tässä siitä oo kyse, vaan siitä, että hän lupasi tulla, lupasi niin varmasti, eikä voinut edes ilmoittaa joutuvansa jäämään. Hän olisi ehtinyt kyllä, ihan varmasti olisi ehtinyt. Kaikki mun viestinikin hän on nähnyt, muttei vastannut mitään. Miksi hän tekee näin mulle? Miksi hän antaa mun odottaa turhaan?

Taas mun on pärjättävä yksin, ties kuinka kauan. Sinniteltävä päivästä toiseen, taisteltava itseäni ja ikävääni vastaan tietämättä, ikävöikö hän minua edes. Mun on sinniteltävä vailla tietoa tulevasta, pimeässä tunnelissa, ilman valoa.