Mä menetän kaiken.
En voi enää edes sanoa eläväni. Ei tää elämä oo elämisen arvoista.
Mä olen viimeisen kahden illan aikana ollut putkassa, hyvästellyt Laurin, nukkunut Tommin sohvalla ja ryypännyt. Ryypännyt enemmän kuin koskaan. Mä olen sotkenut välit isäni kanssa, lyönyt luurin korvaan ja sanonut asioita, joita ei voi perua.
Mulla ei ole vanhempia enää, mulla ei ole poikaystävää, eikä ystäviä. Mulla on vain Tommi. Ja, no, Tommi nyt on... Tommi.
Kaikki on niin epävarmaa.
Mä olen niin mustelmilla ja kipeä. Mä olen niin humalassa. Mutta nyt mä olen kotona. Mun oli pakko tulla tänne yksin, kun mä en enää päässyt muualle. Kukaan ei pidä huolta minusta enää. Mun on pakko tehdä se itse. Tai olla tekemättä.
Nyt tää alkaa näyttämään Candyn tarinalta.
VastaaPoistaAda, Itsesäälissä rypeminen ei edistä sun elämää millään tasolla, päinvastoin. Sun täytyy ymmärtää ettei kukaan muu tule sua kotoa pelastamaan, sun täytyy tehdä se ihan itse niinkuin kaikkien muidenkin, pelastaa itse itsesi. Mikään asia ei muutu yhtään parempaan suuntaan, jos et itse tee asioiden eteen yhtään mitään. Pelkkä puhe siitä ei riitä, ei edes sähköpostit. Sun täytyy hakea sitä apua.
VastaaPoistaMutta ethän sä varmasti edes halua sitä? Aina, kun joku lukijasi haluaisi auttaa, antaa arvokkaita neuvoja tai tsemppejä avun hakemisen suhteen, mitä sä teet? Sä keksit selityksiä. ''Mutta kun lääkäriin ei pääse'' No entäs yksityinen? ''Mutta kun ei ole rahaa'' No mitäpä jos säästäisit ne rahat mitkä kulutat lääkkeisiin ja alkoholiin, että saat varattua yhden ajan lääkäriin. Muuta sä et tarvitse että saat lähetteen mielenterveystoimistoon, ja ainakin oman paikkakuntani palvelut siellä ovat ilmaisia. ''Niin.. En mä tiedä ...''. Ja sitten taas koko keskustelu unohdetaan ja valitetaan siitä miten yksin sä olet eikä kukaan auta sua. Mietippä, osaisitko itse lääkärinä vain ilmestyä jonkun ihmisen oven taakse ja tarjota apua sille? Et, joten et voi olettaa että näin kävisi sullekkaan.
Enkä sano tätä ilkeyttäni, sanon koska oot nuori vielä, ja sulla on koko elämä edessäsi.
Niin, ja vielä kaksi täysin toisiinsa liittymätöntä juttua.
1) Kukaan ihminen ei kohtele sua hyvin tai oikein niin kauan kun et itse osaa arvostaa itseäsi. Älä anna muiden kävellä sun yli.
2) Mä en tiedä sun tilanteesta yhtään mitään, mutta älä ikinä sano ettei sulla ole vanhempia. Ikinä. Kaikilla on. Myös, mulla, jonka äiti hirtti itsensä päivä ennen 18. syntymäpäivääni, ja jonka isä istuu vankilassa vielä monia vuosia.
Riidellessä sanotaan pahoja asioita, mutta Ada, osoita olevasi vastuuntuntoinen, ja pyydä anteeksi isältäsi. Jos ei muun takia, niin edes veljesi. Ole hänelle roolimalli minkä hän antaitsee.
Tiedätkö, mä olen tullut siihen lopputulokseen, että mä en tahdo apua. En mä kaipaa kenenkään sääliviä katseita, enkä mä tahdo, että mut lääkitään iloiseksi. Mä tahtoisin vain puhua jonkun kanssa, mutta mikään ammattiinsa kyllästynyt psykologi ei kiinnosta mua. Ja mä olen todennut myös, että olen vain niin helvetin saamaton, etten hankkisi apua, vaikka tahtoisinkin sitä.
PoistaMä vain leijun tyhjän päällä, odotan asioiden muuttuvan, mutten tee mitään sen eteen. Mä en vaan yksinkertaisesti JAKSA. Oikeasti. Mua turhauttaa tää elämä ja mä vihaan sitä, millainen minusta on tullut.
Ei jutteleminen tarkota, että lyödään pilleripurkki käteen! Jos haluat tuhota elämäs, niin älä odota, että joku tulee kommentoimaan sun itseinhoposteihin.
VastaaPoistaSiltä se ainakin täällä usein tuntuu. Lääkkeet kouraan ja pihalle.
PoistaMutta en mä luovuta ihan vielä. Mulla on vielä hiukkanen toivoa jäljellä.