Pää hajoaa palasiksi. Miks kaiken täytyy aina olla niin vaikeeta? Eiks me voitais vaan antaa olla? Voisko joku lääkitä mut tunteettomaksi? Mä en tahdo välittää enää.
Mä kaipaan kaljaa. Oispa kaljaa. Ainiin, onhan mulla. Mä vaan lupasin Laurille, että seuraavaks ryypätään vasta kun hän on kotona. Jostain syystä Lauri on ainoa, joka yleensä saa mut pitämään lupaukseni sen asian suhteen.
Mä kulutan viimeiset rahani bensaan, ajelen ympäriinsä ja luukutan musiikkia. Se lievittää ahdistusta ja juuri sitä mä nyt tahdon. Ja mä tahdon Laurin kotiin. Nyt. TJ26 tai jotain vastaavaa, seuraavaan lomaan kuusi aamua. Puolet tästä gineksestä selvitty, puolet jäljellä. Sattuu.
Onneks mulla on sentään helppo ensi viikko tiedossa. Se tosin tietää monin kertaisesti lisää vapaa-aikaa, mikä taas ei ole yhtään hyvä. Lisää kellon tuijottamista tiedossa.
Ahdistaa, ajatukset pomppii ja mä en tajua mistään mitään. Tommi pommittaa mua ahdistavilla kysymyksillä ja mun täytyis kuulemma ajaa vielä sinne tänään. Ehkäpä. Aiemmasta keskustelusta ei tullut yhtään mitään, se vain sekoitti asioita entisestään. Olis parempi vaan poistaa numero ja antaa olla. Mutta kun mä en tahdo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti