Mä luovutin myös kaiken muun suhteen. Päästin irti viimeisistäkin tavoitteista ja unelmista. Totesin, etteivät ne ole mahdollisia kuitenkaan. Mä en ole tarpeeksi terve sellaisiin, en koskaan.
Mä olen Laurin inttiin lähdön jälkeen ihan tosissani miettinyt asioita. Kuka mä oikein olen? Kuka mä haluan olla? Mitä mä tahdon elämältä, mitä mä teen tulevaisuudessa? Mä olen oivaltanut, että kaikista onnellisin mä olen silloin, kun en välitä paskaakaan siitä, mitä muut sanovat tai odottavat multa. En välitä paskaakaan mistään, en edes itsestäni. Silloin kaikki sujuu ja mä olen onnellinen edes hetken.
Tiedättekö te, kuka mä olen? Mä olen Ada, 18-vuotta. Lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä ja nykyään myös pajauttelija. Tupakka ei koskaan ole ollut mun juttu, vaikka muut päihteet ovat kiehtoneet aina. Mä olen välinpitämätön paska, joka vihaa miltei kaikkea ja kaikkea. Mä olen laiska, saamaton ja luovuttaja. Mä olen yksinäinen, mutta läheisyyden haluinen ja miltei poikkeuksetta kiinnyn ihmisiin liikaa. Jos oikeasti välitän, olen valmis tekemään mitä vain toisen ihmisen ja meidän suhteemme eteen. Ja se ei tosiaan ole aina hyvä juttu. Mä olen ylitunteellinen hölösuu. Toisinaan mä esitän ärsyttävänkin itsevarmaa, vaikka todellisuus on toinen. Mä vihaan itseäni. Miltei jokaista kohtaa itsessäni. Mä haen apua, mutta kukaan ei auta. Kaikki lomailee, unohtaa soittaa, unohtaa tulla tapaamisiin, yksinkertaisesti vain unohtaa.
Kun mä vihdoin pääsen ulos nykyisestä koulustani, mä en välitä paskaakaan muiden mulle asettamista unelma-ammateista. Mä en koskaan ole tahtonut olla lääkäri tai lentäjä, vaikka muut niitä minulle yrittävätkin tyrkyttää. Mä en vain tahdo. Mä en tahdo olla mikään. Mua ei vain yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään. Mä haluan vain olla. Tehdä töitä ehkäpä, mut ei kouluttautua. Mä tahdon lähteä pois täältä, ottaa Laurin mukaani ja paeta. Mennä johonkin, missä hän tavoittelee omia haaveitaan. Rakentaa uusi elämä sinne. Kauas täältä. Toisinaan mä myös tahdon vain kuolla. Mennä pois, lakata olemasta. Mutta se nyt olisi vain säälittävää. Kestävä ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin.
Mua kuitenkin stressaa, kun mä en tiedä mihin tää maailma mua oikeasti vie. Vaikka tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, olen silti rakentanut liikaa haaveitani muiden ihmisten varaan. Ja muiden puolestahan minä en voi suunnitella. Ykköshaaveeni on kuitenkin varma. Pois täältä. Kauas. Mahdollisimman nopeasti.
Silloin kun mä olen yltiöpositiivinen, koko tulevaisuus vaikuttaa ihan hyvältä ja selkeältä. Toisinaan kaikki on kuitenkin vain yksi iso musta sotku, josta puuttuu kaikki toivo. Ehkä tää kuitenkin tästä.
"On niin kivaa, kun sä aina jaksat hymyillä mulle", Lauri sanoo.
"Mä hymyilen vaikka ikuisesti, kunhan sä olet siinä", mä vastaan.
"Mut muista rakas, että onni ei voi olla kiinni pojista, onni on kiinni susta itsestäs."
"Vähän ehkä sustakin. Tai aika helvetin paljon, jos totta puhutaan."
Mä en ite henkilökohtasesti näe sinua vain kuvaamillasi sanoilla. Ketään ihmostä ei voi laittaa tiettyyn lokeroon ja kirjoittaa nimeä päälle. Sä olet ehkä osaa noista, mutta sä olet paljon muutakin. Ihminen on kokonaisuus. Mulle sä olet: "Epävarma nuori nainen, joka on juuri saavuttanut täysi-ikäisyyden ja etsii vielä omaa suuntaansa maailmassa. Joka rikkoo rajoja ja kapinoi ja haluaa muuttaa yhteiskuntaa, eikä missään nimessä jämähtää paikoilleen. Vaan elää ja olla onnellinen. Huutaa, nauraa ja seikkailla, kokea kaikenlaista. Ja joka pelkää yksinäisyyttä. Ja joka ei vielä ymmärrä, että sille voi itse tehdä jotain. Joka osaa yllättää, mutta saattaa myös latistua helposti. Joka on päässyt vaikeimman yli, hän on hakenut apua. Kyllä siihen tartutaan, kun ihmiset palaileva lomilta. Hän välittää, vähän liikaakin, mutta ainakin välittää ja jonka on muistettava auttaa myös itseään. Hän rakastaa ja kantaa muita käsillään. Hän ihannoi nuoruutta ja haluaisi ottaa siitä kaiken irti. Mielialat vaihtelevat, mutta sekin voi kuulua ihan vain nuoruuteen tai esim stressiin ahdistukseen tai sivuoireisiin. Mutta kaiken takana on ihminen. Se on meidän lukijoidenkin muistettava. Pieni ja arka ihminen, joka ei vielä kestä nähdä päivänvaloa. Kuin keiju ohuissa siivissään. Häntä täytyy suojella vielä. Kunnes Ada vielä ponnistaa omin jaloin. Mä näen että jonain päivänä hän saa tarpeekseen kaikesta ja viha muuttuu voimaksi. Ja siitä alkaa uusi vaihe. Mutta siihen asti me lukijat ollaan sitä tärkeää apua. Ja meidän on nähtävä ja mietittävä mikä auttaa? Auttavatko haukut, huutaminen? Vai se, että paasataan avun pyytämisestä? Vai tehdäänkö me Adan ongelmista näin vain suurempia? Meidän täytyy kannustaa ja voimauttaa, ei lytätä. Keijun siivet ovat niin kovin ohuet.
VastaaPoistaVoimia Ada<3 minä olen ainakin tässä haasteessa mukana! Ja loppuun vielä, että muista purkaa tunteitasi kirjoittamiseen ja pyri aina kirjoittamaan kirja. Ja kirjoita itsellesi, sillä muita ei ole. Nämä ohjeet opin eräältä kuuluisalta kirjoittajalta. Halusin jakaa ne sinunkin kanssasi.
Tsemppiä!
Bea.
Ihania sanoja, Bea <3 Kumpa kaikki ihmiset ymmärtäisivät tilanteeni niin hyvin kuin sinä. Silloin kaikki olisi paljon helpompaa. Mä en oikein osaa sanoa mitään muuta, kuin että kiitos taas kerran.
Poista