Minäkuva heittää pahan kerran

Tänään mulla on kirjoitusfiilis ja itsekäs kun olen, kirjoitan itsestäni. Mä olen muistaakseni joskus aikoja sitten kertonut teille jotain itsestäni ja siitä, millaisena ihmisenä itseni näen, mutta sen jälkeen asiat ovat muuttuneet melko paljon. Niinpä mä mietin, että olisi ehkä aika tehdä pieni päivitys perusasioista minuun liittyen. Jonkinlaisen käsityksen te kai saatte jo ihan näin blogista ja teksteistäni yleensäkin, mutta kaikkea ei voi sitä kautta selvittää. Tässä siis pieni esittely minusta, henkilöstä Adan takana.

Asia, jonka mä tahdon heti alkuun tehdä selväksi, on se, että mä ja Ada ei olla sama henkilö. Ada on olemassa vain netissä, näppäimistöllä ja näytöllä. Ada herää silloin, kun tietokone käynnistyy. Ada on vain pieni osa siitä, mitä minä olen oikeasti. Tapa, jolla minä ajattelen sen asian, on tosi monimutkainen ja vaikea selittää, mutta mä yritän silti. Mun elämä, arki ja tekemiseni ovat 100%. Adan elämä on 25% mun elämästäni. En mä tiedä tajuaako kukaan mitä mä ajan takaa, mutta niin mä sen näen. Miksi näin sitten on? Sen takia, että mä en halua tuoda kaikkia asioitani nettiin ja ketään tuskin kiinnostaisi lukea mun aamutoimistani ja kauppareissuistani. Mun elämä on tylsää ja harmaata. Ada on se värikäs, tunteikas, tapahtumarikas osa mun elämästä. Ada on se osa, joka kiinnostaa ihmisiä.

Mä olen miettinyt, että pitäisikö mun olla enemmän Ada. Adana mä olen vapautunut, rento ja kerron kaiken juuri niin kuin ajattelen. Tunnen, että minusta välitetään ja minua kannustetaan nousemaan jaloilleni. Niitä tunteita mulla ei omana itsenäni ole. Kun mä esiinnyn omilla kasvoillani, mä en uskalla tehdä tai sanoa niin kuin tahdon, eikä kukaan tunnu välittävän. Ehkä Ada onkin se, joka mä oikeasti olen. Kiusaaminen, masentuneisuus ja huono itsetunto vain ovat piilottaneet sen osan minusta ja nyt se pyrkii esille... Kenties.

Mä olen huolehtiva ja rakastava niitä harvoja ihmisiä kohtaan, jotka mä olen päästänyt lähelleni. Mä olen sinisilmäinen ja luotan liiankin helposti. Suurimmat salaisuuteni kerron kuitenkin vain harvoille ja valituille. Annan suuretkin virheet anteeksi, mikä toisinaan kostautuu jälkikäteen. Tykkään halata ja olla lähellä, vaikka se ennen olikin hirmu vaikeaa minulle. Se on ehkä tärkein asia, jonka Tommi minulle suhteemme aikana opetti ja Lauri vain vahvistaa sitä. Mä olen tuntemattomien seurassa, isossa porukassa hiljainen ja rauhallinen, mutta kahdestaan uuden tuttavuuden kanssa tai tuttujen ihmisten seurassa mä olen puhelias ja avoin. Osaan olla riehakas ja pitää hauskaa, mutta rauhallisuus on silti yksi vahvimmista luonteenpiirteistäni.

Mä jään helposti koukkuun, oli asia mikä tahansa. Mä olen jäänyt koukkuun ihmisiin, lääkkeisiin ja alkoholiin. Tupakka on pahe, johon minulla ei kuitenkaan ole riippuvuutta, onneksi. Mä olen myös koukussa läheisyyteen ja rakkauteen. Mä tarvitsen niitä, ne ovat kuin happea mulle. En osaa hengittää, jos olen yksin liian pitkään.

Mä laitan aina muut ihmiset edelleni. Oli kyse sitten tuntemattomasta tai tutusta, mä ajattelen muiden parasta. Toisinaan tämäkin asia kostautuu ja mä vain päädyn satuttamaan itseäni. Mä olen ylitunteellinen ja muiden ihmisten hyväksyntä on mulle tärkeää. Mä nautin jos mua kehutaan ja mä kehun muita ihmisiä usein. Tutuille kerron kaiken mitä tulee mieleen, mikä ei välttämättä ole aina hyvä piirre. Mä itken herkästi, mutta kuulen myös usein, että mä hymyilen aina.

Ulkonäössäni parasta ovat silmät. Niitä kehutaan usein ja pidän itsekin niistä. Korostan niitä usein meikillä, mutten silti meikkaa erityisen paljon. Yritän olla kulkematta massan mukana ja pukeutua juuri niin kuin itse tykkään, mukavuus on tärkeää. Haluan silti näyttää hyvältä ja tyttömäisyys on asia, josta pidän erityisesti. Käytän usein koruja, ne piristävät asua kuin asua. En silti ole mitenkään muotifriikki, enkä käytä paljonkaan aikaa asukokonaisuuksien miettimiseen. Laitan päälle vaatteet, jotka ensimmäisenä osuvat silmään vaatekaapin oven avatessani.

Toisinaan mä mietin näyttäväni hyvältä ja olen itsevarma, toisinaan taas mieleni tekee lukittautua kotiin ikuisiksi ajoiksi. Toisinaan syön kuin hevonen ja toisinaan laihdutan sairailla keinoilla pitkään. Nyt on menossa jonkinlainen välikausi ja syön suhteellisen normaalisti. Olen laihtunut parissa vuodessa yli kymmenen kiloa ja painoni on tällä hetkellä alipainon rajalla. Itsetuhoisuuden lisäksi Lauri saarnaa mulle aina mun syömisestäni, mikä toisinaan vain lisää paineita.

Mä asun edelleen yksin, enkä olisi valmis luopumaan asunnostani mistään hinnasta. En voisi kuvitella asuvani kenenkään muun, kuin Laurin kanssa. En sietäisi kämppiksenä edes parhaiten tuntemaani ihmistä, vain Laurin hyväksyisin. Ja hän nyt muutenkin melkein asuu täällä, toinen vaatekaapeistani on jo miltei puoliksi hänen vaatteitaan täynnä. Mä haaveilen siitä, että kouluni loputtua me voisimme muuttaa yhdessä isompaan asuntoon jollekin muulle paikkakunnalle. Aika näyttää kuinka käy.

Mä en harrasta tällä hetkellä oikein mitään, mutta blogia pidän kyllä harrastuksenani, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Kai karaoke baarissa istuminenkin lasketaan jonkinlaiseksi harrastukseksi, vaikkei se ehkä hyvä sellainen olekaan. Urheilisin myös mielelläni, mutta terveydentilani takia se ei ole mahdollista. Mulla on pitkä sairaushistoria, joka luultavasti tulee jatkumaan elämäni loppuun asti. Helpotusta tilanteeseeni etsitään, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole löydetty. Urheilun sijasta mä käytän aikani tällä hetkellä kummilapseeni ja jonkinlainen eläinten hyväksi tehtävä vapaaehtoistyö kiinnostaisi, mutta sen eteen en ainakaan toistaiseksi ole tehnyt mitään.

Tällä hetkellä mun suurin tavoitteeni on löytää elämänilo uudelleen ja saada itsestäni kokonainen ihminen. Mä tahdon rakastaa itseäni ja nähdä itseni sellaisena kuin olen. Tahdon tuntea olevani arvokas.

Eipä mulla oikein muuta näin äkkiseltään tule mieleen, kyselkää ihmeessä jos tahdotte. Kiinnostaisiko teitä lukea samanlaista juttua myös jostain muusta henkilöstä? Laurista, Tommista? Sallasta ehkä, vaikken mä niin paljon sen nykyisestä elämästä tiedäkään?