Jo eilen mä istuin tässä tuolissani ja tuijotin bloggerin tyhjää, valkoista kirjoituskenttää. Mitään ei vaan irtoa. Mä en oikein tiedä johtuuko se siitä, että mitään ei tapahdu, vai siitä, että tapahtuu liikaa.
Viimeisten parin viikon aikana kaikki on kääntynyt nurinkurin. Ennen mä istuin päivät pitkät kotona ahdistuen huomisesta. Nykyään mä en edes huomaa huomisen tulevan, kun taistelen aikaa vastaan ehtiäkseni kotiin edes kääntymään. Ei sillä, että se mikään huono juttu olisi kuitenkaan, päin vastoin. Mä nautin.
En mä mitään erikoista tai kertomisen arvoista ole tehnyt, mutta jotain kuitenkin. Mun päivittäinen kommunikointi ihmisten kanssa on lisääntynyt ainakin seitsemän kertaisesti ja iltaisin mä huomaan, kuinka kaikki se puhuminen sattuu mun kurkkuun. Harjoituksen puutetta. On ihmisille mukavampaa puhua, kuin seinille.
Tiedättekö kamut, tänään on toisiksi viimeinen päivä inttileskenä. Mitä ihmettä mä sen jälkeen kirjoitan blogin kuvaukseen? Se on jo niin vakinaistunut osa mua, etten oikein tiedä miten päin olla, kun armeija päättyy. Pitää kai iskeä uusi inttipoju, niin ei mene rutiinit sekaisin. No ei vaan, haha!
Mutta siis ihan tosissaan, mä en oikein tiedä enää kuka mä olen. Ada, 18, Suomi. Joo. Mut mitä muuta? Nainen. Vai tyttö? Häh? Mä oon kai ihan kiva. Mulla on kivat silmät ja mä osaan piirtää (mistä tuli mieleen, etten mä ole vieläkään piirtänyt teille, hyi laiska minä). Mä olen siis laiska myös. Ja saamaton. Mä olen viisas, omalla oudolla tavallani. Oivaltava kuvailisi minua paremmin. Mä olen säästeliäs vähän ehkäpä jopa negatiivisella tavalla. Mä tylsistyn helposti ja mä kaipaan seuraa kokoajan. En osaa olla yksin. Joo, Ada, 18, Suomi, nätit silmät, omituinen ajatusmaailma, laiska, rikas piirtäjä ämmä, joka roikkuu kokoajan jonkun hihassa.
Just niin.
Ei tästä tekstistä pitänyt mikään persoonakuvaus tulla. Päivän kuulumiset vain. En mä yleensä kirjoita näin. Menköön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti