Sairaudestani, vihdoin

Täällä on monesti ollut puhetta siitä, että mä olen sairas. En kuitenkaan koskaan ole tahtonut tarkentaa asioita, vaan pitänyt ne salassa täällä ja muuallakin. Edes monet mun läheiseni eivät tiedä mikä mua vaivaa. Koko asia on niin vaikea mulle ymmärtää ja hyväksyä, etten mä puhu siitä kuin isän, Laurin ja psykologin kanssa, heidänkin kanssaan todella vähän. Mä yritän vain olla hiljaa ja hyväksyä.

Jostain syystä tänään, kun mä olen taas pitkästä aikaa ollut edes hieman vähemmän kipeä, mulle tuli tunne, että mä tahdon kirjoittaa tästä. En mä ole ollut hiljaa siksi, ettei mulla olisi sanottavaa, sitä kyllä löytyy vaikka loputtomiin. Mä en tahdo, että koko blogi menee tästä aiheesta jauhamiseksi, mutta tämän kerran nostan koko jutun esille. Kommenteissa on tilaa kysyä ja mä vastailen teille kyllä mielelläni. Yritän kuitenkin tiivistää kaiken olennaisen tähän alle.

Mulla on ollut hermokipuja käsissä ja selässä lapsuudesta asti. Alussa ongelma ilmeni vain kovan rasituksen tai huonojen yöunien jälkeen, eikä niinkään vaivannut minua. Toisinaan kävin lääkärissä valittamassa selkäsärkyjä ja sain kipulääkkeitä. Minua kuvattiin, otettiin verikokeita ja muuta, mutta mikään ei ollut vialla. Asia oli toki kokoajan läsnä, muttei mitenkään jokapäiväisenä mielessäni. Pärjäsin sen kanssa ja otin buranaa, jos koski.

Vajaa kaksi vuotta sitten mua koski oikein todenteolla, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kipu paheni muutaman päivän sisällä niin tuskalliseksi, että mä olin lopulta ensiavussa ja kipulääkettä tiputettiin suoraan suoneen. Juoksin lääkäriltä toiselle, kuvauksesta toiseen, verikokeesta toiseen. Ei mitään vialla. Kokoajan kuitenkin vakuuteltiin, että homma on hallussa, ei tarvitse lähteä paremmille lääkäreille eikä tarvitse tutkia lisää. Fysioterapeutti vähän hieroo ja voit itse jumppailla. Kirjoitettiin lääkkeitä ja lähetettiin kotiin. Hain maksusitoumusta parempaan hoitopaikkaan parantumisen toivossa. Hylätty päätös, kyllä me hoidetaan homma täällä.

Muutama viikko sitten lääkäri soitti. Mun täytyisi mennä hänen vastaanotolleen allekirjoittamaan maksusitoumuspapereita. Mikäli mun sairauteni olisi parantunut, se olisi parantunut jo aikoja sitten. Oikeastaan mitään ei ole tehtävissä, mutta nyt mulle lyödään käteen maksusitoumus, josta olisi saattanut olla hyötyä vuosi sitten, muttei enää. Mä olen niin itsepäinen, että mun melkein tekisi mieli olla allekirjoittamatta koko paperi, mutta mä kirjoitan, koska se on ainoa mahdollisuus, mikä mulla on.

Mä olen niin kipeä suurimman osan ajasta, etten mä jaksa tehdä mitään. Mä en ole työkykyinen, mä en jaksa istua kauaa enkä seisoa kauaa. Mun täytyy saada liikkua jatkuvasti ja mä olen niin lääkekoukussa, etten mä selviä muutamaa tuntia pidempään ilman. Kivut ja lääkkeet yhdessä vievät kaiken ruokahalun ja janon pois, mikä johtaa nestehukkaan. Mä ravaan nesteytyksissä ja ravitsemusterapeuteilla jatkuvasti. Mä en saa kuormittaa itseäni, mä en saa urheilla, mä en saa nauttia alkoholia. Mä en saa kumartua, en hyppiä, en nostaa painavia taakkoja. Mä en saa nukkua kyljelläni enkä pitää käsiä ylös päin kurotettuina. Mä en saa juosta, en kävellä liian pitkiä matkoja enkä tehdä mitään muutakaan. Mä en saa olla nuori, mä en saa olla tavallinen. Mä olen sairas. Luultavasti lopun elämääni.