Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin aiemmin. Ihan jokainen lause, pelkkiä harhoja kaikki. Luulin olevani onnellinen, en ollutkaan. Uskoin sinisilmäisesti kaiken ja loin harhan onnesta. Valehtelin itselleni ja luulin kaiken olevan hyvin.
Emme menneet elokuviin, Lauri ei edes tullut. Hän ilmoitti tulevansa kolmelta, eikä hän tullut lainkaan. Puoli neljältä soitin, hän ei vastannut. Kuudelta hän soitti, ei kuulemma pääsekään tulemaan. Ei mitään syytä, hän ei vain tule.
Ja mitä Tommiin tulee, myös kaikki häneen liittyvä oli vain hetkellistä.
"Mä varasin hotellin kahdelle kahdeks yöks, lähdetsä mun kanssa?"
Olin juuri riidellyt Laurin kanssa, kaikki asiat ovan muutenkin ihan sekaisin. Sydämeni huusi
"kyllä, kyllä!", kuuntelin kuitenkin aivoja.
"En mä voi, anteeks."
Hän kuulemma menee sitten yksin, en usko. Naisen kanssa oli tullut riitaa, ei kuulemma ollut hänen tyyppisensä lainkaan. Nyt hän sitten ajatteli korvata tämän naisen minulla.
Toisaalta tekisi mieli soittaa ja ilmoittaa, että minä tulen. Tiedän kuitenkin, etten voi tehdä niin. Tiedän sopivani vielä Laurin kanssa. Tiedän, että katuisin lähtemistä myöhemmin. Ja tiedän, että saattaisin repsahtaa.
Mutta olisihan se hotelliaamiainen ihan kiva. Hän maksaisi kaiken.
Ei, en minä voi. Pysyn kotona, ahdistun kuoliaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti