Liian aikaisin poistuu liian moni nuori

En mä sais sanoa tästä kenellekään, mua on kielletty puhumasta. Mua vaan ahdistaa niin kauheen paljon, että mun on pakko puhua. Ja osittain mä oon ollut hiljaa myös sen takia, että mä en puhuis väärillä sanoilla. Mä en halua loukata ketään, mä en halua kuulostaa siltä, että mä olen tässä se jota täytyisi sääliä ja että mä olen tässä kokenut menetyksen - päin vastoin. Koko juttu kuulostaa niin huonolta tuurilta mun kannalta, että alkaa jo vaikuttaa siltä, että keksin kaiken päästäni. En kuitenkaan jaksa vakuutella ketään, minulla ei ole energiaa siihen. Tämä on tarpeeksi rankkaa muutenkin. Elämässä on asioita, joille ei voi mitään, mutta silti niitä ei vain jostain syystä voi lakata miettimästä. Miks mun elämään on osunu niin lyhyen ajan sisällä kaks ihmistä, jotka on kokenu niin suuren menetyksen, että vielä kuukausien, vuosienkin jälkeen se vaikuttaa myös mun elämään?

Tommista olenkin kertonut jo, Tommin tarinan sinä tiedät. Mutta on olemassa myös toinen tarina, toinen menetys, josta en ole puhunut koskaan kenellekään. Ja sen menetyksen on kokenut ihminen, joka on tällä hetkellä minulle miltei tärkeintä maailmassa. Se menetys on pelottavan samanlainen kuin Tommin ja osittain kai sen takia romahdin ihan täysin kuultuani siitä. Se menetys kuuluu Laurille.

Kuukausi sitten makasimme sängyllä, tuijotimme kattoa ja olimme vain hiljaa. Hän kevyesti silitti kämmentäni sormillaan, kumpikaan ei hiiskahtanutkaan. Vain hengitystemme ääni kuului tyhjässä asunnossani. Yhtäkkiä Lauri rikkoi hiljaisuuden lauseella, jota en olisi koskaan tahtonut kuulla. Hän löi sen varoittamatta vasten kasvojani, kuin tiili katosta se putosi päälleni ja teki kipeää.
"Mun eksä kuoli kolme kuukautta ennen kun mä tapasin sut."

...

Mitä?

En edes tiedä miten reagoin. Minulla ei ole mitään muistikuvia siitä, mitä tein sen jälkeen. Sen kuitenkin tiedän, etten sanonut mitään ja hän itki. Nipistin itseäni, halusin herätä unesta. Ei, ei se ollut uni. 

"Saanks mä kysyä että miks?", sain vihdoin suustani. Luojan kiitos osasin muotoilla sen tilanteeseen sopivalla tavalla, enkä vain tyhjentää kaikkia ajatuksiani sanaoksennuksena hänen päälleen.

Hän kertoi, itkimme. Minulle täysin tuntematon tyttö on muutamassa minuutissa tuotu osaksi elämääni, tunnen hirvittävää halua tuntea hänet. Haluan tietää kuka hän oli, millainen hän oli ja miksi hän päätyi tekemään mitä teki. 

"Sen jälkeen mä oon käyttäny aika säännöllisesti budia ja essoja."

En voi syyllistää. Olisin itse ajautunut samaan tilanteeseen, jos olisin Lauri.

Päässäni risteili kysymyksiä, miljoonia sellaisia. Sovimme, että aiheesta ei puhuta ellei hän itse ota sitä puheeksi. Jos hän haluaa edetä kanssani hitaammin, ymmärrän kyllä. Jos hän haluaa pitää taukoa, ymmärrän kyllä. Hän ei kuulemma halua. 

Kaikista kamalin lause oli kuitenki vielä tulossa. Tai en nyt tiedä. En osannut suhtautua siihen oikein mitenkään, en vieläkään tiedä mitä ajatella. 

"Sä muistutat mua hänestä. Sun silmät, sun hymy ja kaikki. Mä rakastan sua, aivan kuten mä rakastin häntä."