Kuumemittari näyttää alilämpöä, mutta se alkaa olemaan kohdallani enemmänkin tavallista kuin poikkeavaa. Lääkkeiden käyttö on minimissä, tämän enempää en pysty vähentämään yksin. Laitoin sähköpostia koulun psykologille, kunnalliselle puolelle on liian pitkä jono. Ensiviikon loppu puolella voisin mennä juttelemaan. En kuitenkaan tahtoisi, taidan vain odottaa sitä toista aikaa. Mikäs kiire tässä on, valmiissa maailmassa.
Mummolla oli aina tapana kertoa, kuinka kuolema asuu hänessä. Hän kuulemma aisti sen läsnäolon. Ja kuolihan se mummo, ikävöin vieläkin ihan liikaa. Se on kuitenkin toinen tarina, ei puhuta siitä nyt. Lienee julmaa muita kohtaan sanoa näin, mutta hetkittäin minusta tuntuu, kuin se kuolema asuisi nyt minussa. Nuorihan minä vielä olen, en nyt täysin terve, mutten sairaskaan. Mutta silti.
En tiedä mistä se tunne johtuu, enkä tiedä miten siitä pääsee eroon. Minusta vain tuntuu siltä, enkä voi sille mitään. En kuitenkaan pelkää sitä tunnetta, se vain on jollainlailla ahdistava. Mutta hulluksihan minut luokiteltaisiin, jos ääneen siitä puhuisin. Ei siis puhuta ääneen.
Tommille laitoin tänään viestin "Mä luulin, että sä voisit muuttua, mutta taisin olla väärässä. Taas kerran". Pitkä juttu, en jaksa puhua siitä nyt sen enempää. Katsotaan mitä tapahtuu ja puhutaan sitten. Laurin kanssa sen sijaan kaikki on hyvin. Kävimme ulkona syömässä tänään, taas, ja nautin hänen seurastaan kuten yleensä.
Sellaista täällä päin, nyt jatkan kuitenkin operaatiotani noiden tunnisteiden kanssa, palataan myöhemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti