Kyllä mä tiedän itsekin, että mun pitäis hankkia toisenlaista seuraa. Mä olisin kai ihan erilainen, jos liikkuisin eri porukoissa. Kyllä se vaan on niin, että seura tekee kaltaisekseen. Mutta Lauri ja sen kaverit on nyt mun elämä. Ne ovat se porukka mihin mä kuulun ja niin on just jees. En mä tuntis oloani kotoisaksi, jos ei mukana roikkuis rastapäinen jätkä, joka puhuu taukoamatta ja jatkuvasti jointtia poltteleva minua puolet pidempi ruipelo, sekä tietysti Lauri, jonka mieliala ja koko ulkoinen olemus vaihtelevat miltei yhtä usein kuin minun. En olisi yhtään oma itseni ylimeikattujen viimeisintä muotia noudattavien tyttöjen kanssa. Ei se ole minun juttuni, ei enää. Olen yksi jätkistä, olen porukan ämmä. Kuin huomaamattani olen saavuttanut jonkinlaisen kunnioituksen ja porukan ainoana naispuolisena ääneni erottuu joukosta ja tulen poikkeuksetta kuulluksi.
Tuntuu hyvältä heittää ylävitoset jätkien kanssa ja hymyillä päälle. Lyödä nyrkkiä ja tulla moikatuksi sanoilla "mitäs muija?!". Tuntuu hyvältä olla osa porukkaa ja olla hyväksytty tällaisena kuin olen. Se on täysin uutta minulle ja arvostan sitä. Ennen olin aina se, kenessä on joku vika. Se, joka jää muiden jalkoihin, eikä saa ääntään kuuluville. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Ja se on Laurin ansiota. Hänen kanssaan olen hyväksytty, olen kuin osa häntä, eikä kukaan ihmettele miksi minäkin olen mukana.
Tämä ei ehkä ole elämää, jota ne koulun muodikkaimmat ja suosituimmat tytöt osaisivat arvostaa, mutta tämä on minun elämäni. Juuri nyt, juuri tällä hetkellä olen ihan helvetin tyytyväinen siihen. Huomenna asia saattaa olla toisin, mutten murehdi siitä nyt, vaan otan kaiken irti jokaisesta hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti