"Pitäs kai ulkoilla, urheilla ja muuta,
Mut ku kaikki on turhaa, on liian kylmä tai kuuma.
Sukulaiset soittaa suuta, "Ota ittees niskasta!"
Mut mite ihmees, ku mikää ruumiinosa ei liikahda"
(Skandaali - Ei pysty)
"Sun täytyy hakee niitä töitä!"
"Sun täytyy käydä siellä koulussa!"
"Sun täytyy siivota!"
"Sä voisit urheillakin joskus!"
"Miks sä et tee mitään?"
Sama saarna päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.
Kukaan ei ymmärrä kuinka paha olo minulla on. Ei kukaan.
Odotan vain syntymäpäiviä. Lasken päiviä, odotan ja odotan. Silloin saan apua, silloin vanhempiani ei sotketa joka asiaan.
Lauri tietää kyllä, mutten halua kaataa kaikkea hänen niskaansa.
"Kaikki on ihan hyvin."
Päivät toistavat samaa kaavaa, mikään ei muutu.
Tänään olen roikkunut bloggerissa aamusta asti, aloittanut kirjoittamaan erilaisia tekstejä ja aina lopuksi pyyhkinyt kaiken pois. Mikään ei miellytä omaa silmää, mikään ei ole tarpeeksi hyvä.
Laurin piti tulla meille, mutta hän tekeekin jotain ystävien kanssa. Ihan hyvä, hän onkin ollut melko paljon kanssani viime aikoina ja ystävät ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Ystävät ovat tärkeitä, minulla niitä ei ole. Paitsi Lauri. Ja isä. Ja pikkuveljeni.
Eipä muuta nyt, ajatus ei kulje. Ehkä myöhemmin, ehkä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti