Kaikki hyvin

En ole koskaan rakastanut näin paljon. En koskaan ollut näin väsynyt ja onnellinen. En ole koskaan ollut näin ihmeissäni, ylpeä ja kiitollinen.

Kaikki sujuu, me ollaan, eletään, rakastetaan. Ja mikä parasta, meitä on kolme.

Neljältä aamulla herään sohvalta vauvan itkuun. Olen nukkunut tunteja, kahvi on kylmentynyt kuppiinsa ja iltapalaleipä jäänyt puoliksi syömättä. Makuuhuoneesta kuuluu rauhoittavaa hyssyttelyä, itku lakkaa ja asunto hiljenee.

Lauri on ylittänyt kaikki odotukseni. Hän on täällä, läsnä. Hän ei paennutkaan. Hän on isä.

Pian kaksi ja puoli vuotta me ollaan oltu enemmän ja vähemmän yhdessä. Yhdeksän kuukautta sitten hän vihasi mua enemmän kuin ketään. Ja nyt hän taitaa rakastaa mua, meitä, aika helvetin paljon.

Mä en vaadi, en pakota. Mä en huuda, otan täyden vastuun. Ja kaikki mitä hän tekee, on bonusta, ylimääräistä, ekstaa. Mä olen varautunut siihen, että huomenna hän ei ole enää täällä. Mä olen varautunut olemaan sekä isä, että äiti. Mutta ainakin toistaiseksi hän tahtoo hoitaa oman osuutensa.  Kai tuo pieni rakas vain vei hänen sydämensä.