Vauva alkaa jo näin aikaisilla viikoilla osoittaa merkkejä ulos tahtomisesta ja mut on määrätty ottamaan rennosti. Vatsa kasvaa hurjaa tahtia ja mä olen ihan törkeän kipeä ja väsynyt, jos totta puhutaan. Viimeistään kolmen kuukauden päästä vauva on kuitenkin vihdoin täällä ja sen jälkeen väsymys tulee tuskin ainakaan helpottamaan.
Vasta nyt mulle alkaa konkretisoitua se fakta, että mä tosiaan saan lapsen. Mun vatsassani on ihan oikea ihminen. Pian mä olen äiti, koko maailma sille pienelle otukselle, joka mun sisälläni kasvaa. Laurikin on toilailuistaan huolimatta ottanut yllättävän paljon vastuuta. Mä oletin hänen katoavan kuin tuhka tuuleen viimeistään näillä viikoilla, mutta ollaan me yhä melko aktiivisesti yhteyksissä. Hän kai tahtoo sittenkin olla läsnä lapsensa elämässä, vaikka päävastuu kaikesta onkin minulla.
Elämä pyörii aikalailla samaa rataa, vauva jutut vievät suuren osan ajatuksistani, enkä oikein osaa ajatella mitään muuta. Odotan vain loppusyksyä ja saapuvaa nyyttiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti