Shit happens

On olemassa ihminen, jota ilman sä et voi elää. Joka on opettanut sut olemaan juuri sellainen kuin sä olet. Muovannut sinusta juuri sen ihmisen, joka sä nyt olet. Opettanut olemaan juuri sinä ja olemaan tyytyväinen siihen. Se ihminen on ollut sulle esimerkkinä. Se ihminen opettaa sua pärjäämään, opettaa juhlimaan, opettaa toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa. Sen ihmisen kanssa sä koet ensimmäistä kertaa kaiken. Sen ihmisen kanssa sä leikit ensimmäistä kertaa hippaa ja piilosta, se opettaa sua piirtämään ja on paikalla sun ensimmäisenä koulupäivänä. Sille ihmiselle sä voit soittaa ja kertoa aivan kaiken. Hyvän ja pahan, ilot ja surut. Sä voit soittaa, vaikkei sulla olis mitään asiaa. Kertoa mitä sulle kuuluu tai olla vain hiljaa tietäen, että se toinen on siellä.

Se ihminen on ollut sun kaikilla kaverisynttäreillä ja sä sen omilla. Sä tunnet sen ihmisen melkein yhtä hyvin, kuin itsesi. Sen ihmisen kanssa sä ajat ensimmäistä kertaa mopolla ja sen ihmisen kanssa sä olet ensimmäistä kertaa humalassa. Se ihminen Skypettää sun kanssa yömyöhään, vaikka aamulla on aikainen herätys. Se ihminen matkustaa sun kanssa maailman ääriin, koette yhdessä jotain, mitä sä et tule koskaan enää kokemaan. Se ihminen kuuntelee ja ymmärtää, tukee ja auttaa. On läsnä, tietää kaikki murheesi. Hän lukee ajatuksiasi, tuntee jokaisen mielesi sopukan. Olet tuntenut sen ihmisen niin kauan, että hän tietää sinusta ja menneisyydestäsi aivan kaiken. 

Mulla oli sellainen ihminen. Mulla ei ole sitä enää. Joskus, kai puoli vuotta sitten, se ihminen puukotti mua selkään. Unohti kaiken sen, mitä me ollaan yhdessä koettu. Mikään ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Ymmärrys oli muuttunut katkeruudeksi, rakkaus vihaksi. Hän ei välittänyt minusta enää, ei, vaikka kuinka yritin olla hyvä ystävä. Jokainen tekee virheitä, mä tiedän. Mut mä en vieläkään voi käsittää, että miksi kaikki loppui niin. Mä en käsitä, miksi kaikkien niiden hyvien muistojen jälkeen täytyy katkeroitua ja tehdä jotain niin ilkeää ja loukkaavaa toiselle. 

Mä en vieläkään käsitä, mitä kävi. Musta tuntuu, että kaikki syy kaadettiin mun niskoille. Mä olen huora, mä olen tyhmä ja mä pilasin kaiken. Ei hän sanonut niin, mutta siltä musta tuntui. Ja tuntuu vieläkin. 

Sekunneissa kaikki ne tulevaisuuden retket ja hauskuudet oli pyyhitty pois. Hän ei tahtonut niitä enää, ei minun kanssani. Mulla ei ollut mitään väliä enää. 

Pitkäksi aikaa mä suljin tämän asian pois mielestäni. Leikin, ettei mua satu, etten mä välitä. Leikin, ettei sillä oo mitään merkitystä. Ja nyt, psykologikäyntien myötä tämä ja muut ongelmat alkavat palata takaisin alitajunnan syvyyksistä. Ja se sattuu. Sattuu niin paljon, että mä en kestä.

“This is what happens. You tell your friends your most personal secrets, and they use them against you.”