Kolmekymppinen, korkeasti koulutettu ja hyvä palkkainen. Älykäs, hyvän näköinen ja kohtelias. Isä, isällinen ja huolehtiva. Sellainen, joita näkee elokuvissa ja kirjojen kansien välissä piileksimässä. Mistä tällainen yllättäen pomppasi mun elämääni?
Hän ei painosta eikä rajoita mua, ei moiti, alista tai halveksi. Hänen kanssaan mä en häpeä itseäni, en noloksu myöntää virheitäni tai pyytele anteeksi. Hän nostaa mun itsevarmuuttani ja saa mut nauramaan. Hän on paljon töissä ja ulkomailla, mutta kun hän on läsnä, hän on läsnä jokaisella solullaan.
Mutta. Mutta, mutta, mutta. Ei. Mä jarruttelen. Hän tietää tilanteen kokonaisuudessaan ja lupaa odottaa. Ja mä annan hänen odottaa, annan oikein kunnolla. Ehkä jopa liikaa, ehkä. Tilanne on vain vielä aivan liian kesken. Yksinäisinä hetkinä Lauri palaa mieleen. Tullessaan lasta tapaamaan vaihdamme halauksen, jonka sisältämiä tunteita kumpikaan ei tahdo myöntää. Ja hänen lyödessään auton oven kiinni, kirpoavat kyyneleet silmäkulmiini. Hän oli se, jonka kanssa mun piti olla aina.
Vaikka se ei ole järkevää, vaikkei hän ole hyvä palkkainen, täydellisen näköinen tai kohteliaskaan aina, niin silti. Voi jumalauta hän on silti, kaikesta huolimatta se, kehen mun ajatukset jäävät viimeisenä illalla, ennen kuin uni tulee ja hän on se, ketä mä mietin ensimmäisenä aamulla.
En mä ole valmis. En todellakaan ole valmis pääsemään yli vielä, vaikka se tarkoittaisikin tämän toisen menettämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti