En mä koskaan uskonut, että se sattuisi näin paljon. Vaikka mä tiesin sen olevan edessä ja vaikka me oltiin käyty se läpi jo monesti, en mä uskonut lopullisuuden tuovan siihen näin kovat haamukivut.
Yövalo ei enää loista sun ikkunassa, paikassa, jossa mulla oli tapana iltaisin kirjoittaa ylös ajatuksia meistä. Sinulta lahjaksi saamani kaulakorun ketju on katkennut ja antamastasi ruususta on pudonnut viimeinenkin lehti.
Mä alan jo unohtaa, miltä sun käsi tuntui mun kädessäni ja miltä sun huulet maistuivat. Mä alan unohtaa, kuinka sulla oli tapana silittää mun tukkaa ja kuinka kovasti mä sitä rakastinkaan. Pian mä en enää muista jokaisen sun luomen sijaintia, enkä sitä, mistä paikoista sä kutiat helpoiten. En muista ulkoa sun puhelimen pääsykoodia, eikä mulla ole enää avainta sun oveen.
Pian sä olet vain kullattu muisto, kipeä kohta sydämen uumenissa. Vihlaisu aamuisin, kun mä muistan herääväni taas kerran yksin. Ja toisinaan mä havahdun lukemasta niitä viestejä, joihin sä et koskaan vastannut ja huomaan miettiväni, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos sä et olisikaan ollut niin keskenkasvuinen tai mitä jos mä vain olisin opetellut sietämään jokaista piirrettä sinussa? Mitä jos sä olisitkin ollut armeijassa pidempään, olisiko kaikki ollut silloin helpompaa?
Entä, jos mä olisinkin pyytänyt sua jäämään vielä viimeisen kerran ja entä jos olisinkin purkanut kiukkuni sinun sijasta johonkin muuhun? Oltaisko me onnellisia nyt jossakin? Olisko mun nyt hyvä olla? Tahtoisinko mä vielä elää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti