On aivan sama minne kiirehdin

Hän on siellä taas ja mä olen täällä. Istun yksin yksiössäni, syön niitä samoja suklaarusinoita ja yritän saada jotain tekstiä aikaiseksi. Tai ei mun oikeastaan tarvitse tällä kertaa edes yrittää, teksti vain tulee.

Mä kävin saattamassa Laurin junalle ja mä voin sanoa, että mulla jäi koko viikonlopusta jotenkin tosi hyvä olo. Vaikka Lauri lähtikin taas pois ja mulla on ikävä jo nyt, niin kyllä mulla on silti päällimmäisenä jotenkin tosi vahva hyvän olon tunne. Tunne, että kaikki on hyvin. Tunne, että hän on siellä ja odottaa näkevänsä mut taas. Ja tunne, että mun kannattaa odottaa häntä täällä.

Siinä juna-asemalla seisoessani mä jotenkin tunsin rakkauden tosi vahvasti. Mulla oli niin hyvä tunne, että kylmät väreet vain kulki pitkin mun selkää. Lauri piti mua kädestä, kumpikaan ei sanonut mitään. Me vain oltiin, katsottiin toisiamme ja odotettiin junaa, joka hakee hänet pois. Ja mä rakastin niin hirveän paljon, että mun sydän meinas pakahtua. (Hakekaa valkotakkiset, ne sanoo.) Mä vain hymyilin kuin hullu ja kun mä katsoin Lauria, mä tiesin, että hänellä oli tismalleen sama olo, kuin minulla.

Ja jottei annettais teille liian romanttista kuvaa koko tapahtumasta, niin kerrottakoon nyt sitten, että kotiin kävellessäni mä itkin räkä poskella koko matkan.

Mut Lauri tulee takaisin. Perjantaina jo. Vain neljä kokonaista päivää jäljellä ja hän on täällä taas.