Think of me in the depths of your despair

Halu kirjoittaa on alkanut kyteä minussa taas pikkuhiljaa. Aikaa ei ole sen enempää, kuin aiemminkaan. Paikastakaan en oikein tiedä. Tää blogi tuo niin paljon vanhoja muistoja pintaan ja muutenkin tuntuu, ettei tää ole mun blogi lainkaan. Johonkin täytyy kuitenkin purkaa, kun sanat kytevät takaraivossa päivästä toiseen, eivätkä anna mun nukkua.

Mä olen muuttunut niin paljon. Suurimmaksi osaksi hyvään suuntaan, mutta olen mä silti edelleen pohjimmiltani se sama ihmisraunio, mikä mä olin jo vuosia sitten. Ja samat virheet mä toistan elämässäni edelleen.

Mun pitäis hakea apua, mut mä en voi. Mä en jaksa sitä rumbaa, mikä siitä lähtis liikkeelle. Enkä mä koskaan voi sanoa edes ääneen kaikkea, mitä mun päässäni pyörii. Niinpä mä pakenen tätä kaikkea. Laitan lapset hoitoon ja otan aikaa itselleni. Yritän ajatella, prosessoida ja keksiä, mitä helvettiä mä teen itseni kanssa, tän elämän kanssa. Vaikka itsekseenhän tämä tässä kulkee, ei tarvitse kuin pysyä hengissä päivästä toiseen.