Tässä minä istun kahvini kanssa kahvilan pöydän ääressä. Vilkuilen töitään tekevää Tommia, esitän, etten huomaakaan. "Harjoittelija, Tommi", kertoo nimikyltti ilkkuen minulle. Ihan kuin en sitä tietäisi! Yritän keskittyä kirjoittamaan teille, enkä katsomaan häntä, mutta ajatus harhailee.
Vaakkumatonta ammattitaitoa hänellä ainakin on. Hän osaa pitää työt ja vapaa-ajan erillään. Palvella minua kuin ketä tahansa asiakasta. Toisaalta se on ihan hyvä, mutta kyllähän se kylmyys ja välinpitämättömyys myös sattuu. Ja lujaa sattuukin. Mutten anna sen vaikuttaa itseeni. Kylmän rauhallisesti otan hörpyn kahvistani enkä nostakaan katsettani uuden älypuhelimeni näytöstä. Te lukijat olette tässä kanssani, en ole yksin. Hermoni kestävät, niiden täytyy kestää.
Kasa muistoja tulvii päähäni taas, kun Tommi siirtyy tiskin takaa pyyhkimään pöytiä. Hän tekee sen ihan tahallaan, vain päästäkseen edes hetkeksi lähemmäs minua. Muistuttaakseen olevansa täällä, kiinnittääkseen huomioni. Ensimmäinen pöytä, toinen, kolmas. Ja sitten pöytä minun vieressäni. Näen sivusilmällä hänen katsovan minuun, mutten nosta katsettani. En halua nähdä hänen silmiään. Hän osaa vedota minuun katseellaan, enkä halua sitä. Tunnen tuijotuksen, mutten katso häneen.
Istun vielä hetken ja se saa riittää. Loppu ajan hyppytunnistani istun koululla. En pysty olemaan täällä enää yhtään kauempaa. Koko paikan tunnelma on pilalla. Tämä oli minulle se rauhallinen ja kotoisa kahvila, mutta se ei ole sitä enää. Tommi toi mukanaan huonon tunnelman. Toivon, ettei hänestä tule vakituista työntekijää. Haluan kahvipaikkani takaisin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti